No, kuule! Me sitä täällä taas!

Ai että blogiko kuollut?
E-hei, poijjat, e-hei. Se on vain ollut luovalla tauolla. Tai en tiedä, luovalla, mutta tauolla. Ei ole kirjoituttanut. Tai olis kirjoituttanut, mutta ei ole ollut aikaa jäsennellä ajatuksia, vaikka pää on ollut niitä täynnä. Lisäksi on ollut kirjoituslukko. Niin, ja toisekseen, kun aloitin tämän blogin, sovin itseni kanssa, että saan kirjoittaa, kun sattuu siltä tuntumaan. 2,5 vuotta meni tällä kertaa tauolla. Katsotaan, miten seuraavalla.Petkula

Pitäisi pohjustaa vaikka miten, kun kaikki on taas muuttunut.
Kirppua R.I.P. ei enää ole ja sen sijaan on Petja Vanjanpoika. Se Vanjanpoika, jota funtsin mm. Hanskaan sopivasta koirasta jutellessani >>täällä<<.

Petja täytti kuluneella viikolla kax vuatta ja tänään me aloitettiin agilitykisaura. Kisavalmiista ei vielä puhettakaan, mutta piti päästä tsekkaamaan päivän kunto ja lisäksi on pakko alkaa opetella myös kisatilanteita. MOT.

Petjasta riittäisi tarinaa heti moneksi sivuksi, mutta eipä pujahdeta sille sektorille nyt. Totean vain, että Petja on Petja. Petja on ihan eri, kuin Dima ja Vanja. Petjan kanssa on Petjan mahdollisuudet ja Petjan ”uhkat”, mutta ihan rautaselta harrastuskaverilta se haiskahtaa. Saattaa olla ihan mulle just sopiva, kun niin paljon kaikenlaisia tunteita hän nostattaa. Just tänään olen miettinyt, miten yks elukka voi olla niin jumalattoman raivostuttava ja niin jumalattoman ihananvaaleanpunainenpörröreunapilvirakaspusimahtavaeläin samaan aikaan. :D

Päivi Saarilahti kaikessa viisaudessaan syksyllä sanoikin, että meille annetaan sellainen koira, joka me tarvitaan. Eli koira tulee aina opettamaan meille jotain. Uskon tähän.

Ja jaarittelu sikseen.

Tämän päivän kolmen startin rupeama oli taas valaiseva kokemus. Päivän ehdottomasti paras onnistuminen tuli siinä, miten sain purettua sen ensimmäisen helvetinkauheanrävellysradan (jossa Petja ei edennyt yhtään, vaan riekkui ja pyöri minussa, ei irronnut, ja puri käsiä, ja posahti) jälkeiset epätoivoiset ja murhanhimoiset tuntemukset pieniksi palasiksi, osasiksi ja murusiksi. Analysoin ne, vedin henkeä, kävelin yksin, katsoin radan videolta, tasasin paineet ja päätin, että seuraavalle radalle lähdetään ihan ilman ensimmäisen radan painolasteja. MINÄ TEIN SEN!! Minä psyykkasin ja minä onnistuin!!

Hain Petjan autosta kaveriksi kävelemään ja hymyilytti taas. Kuuntelin >>rokettirollia<< ja aurinko paisteli ja nauratti. Ja ihanihan parasta tässä oli se, kun hoksasin, että kaikesta siitä epätoivo-turhauma-ketutuksesta enää ihan mikrohiukkasen verran mietin sitä, ”mitähän muut ajattelee”. -Joka on siis ollut yksi isoimpia kompurakiviä meikäläisen agilitykisaelämässä. Siis se sisäinen paskanjauhanta, miten meillä ei ole oikeus olla siellä viemässä muiden aikaa ja mitähän ne nyt ajattelee, kun se tolleen jajaja. Tänään siis moinen ajatus kävi mielessä enää ihan vain välähdyksenä ja unohtui saman tien. Tämä on tosi hienoa. Tämä on marras-huhtikuu välillä tapahtunut kasvu. Tämä on toistaiseksi isoin asia, minkä TopTeam on minulle antanut. Olen tästä ihan tosi fiiliksissä. sydänsydänsydän

Ja 2 muuta rataa meni hienosti. Siis minun asteikolla. Ja tästäpä päästään toiseen tärkeään asiaan, jonka TopTeamistä olen napannut: ”Minä itse määrittelen, mitä on menestys.” Eli saan ihan oikeasti tuntea, että menestyttin tänään, vaikka virheitä, puutteita ja korjattavaa on vaikka missä, ja tuloksissa lukee HYL. Päällimmäinen tunne kisoista on onnistuminen ja onni. Aika siistiä!

Aika paljon voi ihminen muuttua, kun muuttaa ajatteluaan.

No, sitten niihin esteosaamisasioihin:

  • Jatketaan keppitreeniä. Kotona ne alkaa sujua jo aika nasakasti. Nuo naapuriseuran paksut, puiset kepit on jostain syystä olleet kaikille minun koirille aina tosi vaikeat, ja sellaisia pitäisi päästä harjoittelemaan. Petja ei ihan selvästi yhtään tajunnut, että kyseessä on siis kepit.
  • Puomilta se lervahti läpi, vaikka ruukaa pysähtyä. Otan sen työtapaturmana. Vahvistellaan 2o2o:ta puomille edelleen. Uskon, että palaa ruotuun.
  • A on meillä vielä ihan kesken. Yleensä hyppää nousukontaktin yli. Nyt meni sievästi. :D Mutta joo, siis A on kesken, se tiedettiin.
  • Välillä irtosi jo ihan hyvin putkiin.
  • Ensimmäisen kerran vieras rengas ihmetytti, mutta toisella kertaa meni miettimättä. ’
  • Muuri kummitteli jostain syystä. Erilainen tietysti sekin.
  • Lähdössä varasti joka kerta, mutta siitä ei rankkua nyt tule, koska minulla kriteerinä ei ollut se, että Petja pysyy lähdössä, vaan se, että MINÄ uskallan sen jättää lähtöön ja USKON vakaasti, että se siellä pysyy. Ihan luottamuksen arvoinen Petja ei tänään ollut, mutta minä hoidin hommani, eli onnistuttiin. Jännitti kyllä niin paljon, ettei ikinä ennen kisoissa. Mahassa oli kauhea, pinkeä pallo, mutta pakotin hartiat alas ja vedin henkeä.

Se on muuten hauska, miten tahdosta riippumattomia toimintoja ihmiselle syntyy syystä tai toisesta. Oli mielenkiintoista huomata rataantutustumisessa, että kun käskin sen mielikuvituskoiran lähtöpaikalle ja lähdin siitä omiin asemiin, alkoi jännittä ihan kauheasti. Pallo alkoi puristaa mahaa. Vaikka siis lähdössä ei edes ollut mitään koiraa!! Sama juttu, kuin se, kun on joskus saanut rekyylikammon, ja menee ampumaan. Vaikka TIETÄÄ 250% varmasti, että lipas on tyhjä, mikään ei potkaise, eikä mikään pamahda, niin laukaisuhetkellä koko kroppa tekee raivokkaan nykäisyn. Voitte kuvitella, miten hyvän kasan pystyy ampumaan, ja miten latvateeri putoaa, kun tällainen tahdosta riippumaton nykiminen tapahtuu joka laukaisulla. Hoksasin tänään, että olen opettanut minut jännittämään Petjan lähtöön jättämistä niin paljon, että kroppa reagoi ihan omiaan, vaikka kuinka järki sanoo, että ei siinä mitään tapahdu, vaikkei se elikko lähdössä pysyisikään. Ja aikuisella naisella pitääkin olla vähän kakkaa housussa.

Rekyylikammosta olen päässyt. Pääsen lähtökammostakin. :D

  • Keinu meni hyvin, välillä Petkula meni rataa ihan kovaakin vauhtia. Ja paransi rata radalta, kuin sika juoksua. Harmi, ettei hyppäri tallentunut. Olisi ollut kiva nähdä, miten se meni. Muuta pääasia on tämä oma tunnetila.

Oujeah joo. Jatketaan harjoituksia. Ja kuten nähhään, aika monta asiaa tuossa vikalistassa on sellaista, että niihin on vain yksi lääke: vahvistelua ja häiriötreeniä ja lisää kisoja!

-Eiku tuossahan on jo kolme lääkettä.

No kuitenki.

 

 

Mainokset

Kisamietteitä viikonlopulta

Eilen kisattiin omissa, siinä, kun talkoohommilta ehdittiin. Virtasen Anders oli tehnyt todella mukavat 1-luokan radat; 1-luokan tasoiset, turvalliset, mukavat ja mentävät. Petjan kanssa päivän teemana oli vireen hallinta odotustilanteessa ja HYVÄKSYMINEN. Käytin Petjan kisojen alkupuolella hyvän tovin ihmettelemässä kentän ”laidalla” – 50 metriä laidasta – ja kovin oli kuumottavaa seurattavaa pikkukoiralle. Jäätävää räkytystä ja reuhaamista ja kontakti unohtui kokonaan. Se ei vain kyennyt.

Aikansa katseltuaan ja hilluttuaan Petja pääsi takaisin häkkiin rauhoittumaan ja odottelemaan vuoroaan.

Talven TopTeam-leireillä, kisamaisissa hallitunnelmissa, kaikkine häiritsevine äänineen, harjoiteltiin odotellessa kontaktia, ja Petja rupesikin jo oikein mukavasti tarjoamaan katsekontaktia kiihdyttävässä tilanteessa. Paras oli se, kun kentällä joku ohjaaja huusi koiralleen ”putkeen, putkeen” ja Petjasta näki, että kierrokset alkaa nousta ihan omille rpm-luvuille. Ihan viime hetkellä se ikään kuin riuhtaisi itsensä tilanteesta ja kääntyi katsomaan minua. Ihan, kuin ois ajatellut: ”painekasvaaPAINEKASVAA EI PYSTY PIDÄTTÄMÄÄN KOHTA TULEE HUUUUUTOOOOO.. EIENPÄÄSTÄ! KATSE!!!!!!” :D Sepä nauratti kyllä kovin. Mutta oli hyvä osoitus siitä, miten joku asia tai tunnetila, ja siihen liittyvä reaktio voidaan saada käännettyä toiseksi.

33816526_10209772194256246_8991716035077865472_o

Kisakiree Petkula ja paras kisaveteraani ja kisaseuramies, VaNdaali

Oman lähtövuoron odottaminen parin tunnin päästä meni jo huomattavasti paremmin. Hyvin tuli kontaktia, pystyttiin kauempaa vähän katselemaankin, Petja oli rento, meillä oli mukavaa ja olo oli lopulta tosi hyvä ja oikealla tavalla latautunut. Korvia särkevää räkytystä oli vähemmän eli minulla ei hampaita kiristyttänyt. Jännityskin helpotti. Tai se itseasiassa helpotti jo siinä, kun otin HYVÄKSYMISKORTIN käteen. Ajattelin, että on hyvin paljon mahdollista, ettei Petja pysty radalla muuhun, kuin huutamaan ja hyörimään, ja mennään este kerrallaan. Päätin sen hyväksyä.

Tadaa! Rentous! Ei tarvinnutkaan luoda itselleen paineita. Ei tarvisi olla harmissaan, kun ei etene. Ja ehkä seuraava rata sitten taas paremmin jo etenee. En tiedä, oliko tällä vaikutusta, vai imikö vain tuntien odottelu autossa Petjasta pahimmat reuhamehut, mutta rata oli tosi hyvä meidän kisaradaksi!

Tulihan siellä roiskaisu puomin alastulolta, kielto A:lle ja yhdelle hypylle ja keppejäkin alotettin varmaan 7 kertaa, mutta ne ei olekaan se juttu. Se juttu oli se, että hampaat kalahti käsivarteen ensimmäisen kerran maalissa, tuuletusheilutuksissa. Petja irtosi radallo jo ihan hienosti eteenpäin – ihan ku koirat :D. Meni aika kovvvaa virettä ja kovvvaa vauhtia, mutta ei ollut minussa kiinni. Minulla oli koko ajan olo, että nyt se ei roiku kyynärvarressa, ja pystyin olemaan rento, ja luottamaan. Ihan gränd suksee! Radan jälkeen mietin sitä äärimmäisen hyvää fiilistä ja päätin sen säilöä, jotta jatkossa on jotain, mitä tavoitella.

Toiselle radalle valmistautuminen meni vähintäänkin yhtä hyvin. Oltiin päästy jo siihen pisteeseen, että oltiin lähellä lähtöaluetta, vähän varastokopin suojissa odottamassa seuraavana olevaa vuoroamme. Petja edelleen ihan aisoissa ja tunne hyvä. Kunnes tuli joku käsittämätön lähtöjärjestyshämminki, numerot olivat vaihtaneet paikkaa ja jouduin juoksuttamaan Petjan pois ja kohta takaisin ja – SKRRAATS – (se elokuvista tuttu ääni, kun älppärisoittimen neula ajaa kunnon naarmuun) koko paketti levisi. Petja riehaantui ihan hiiteen ja se koko vaivalla koottu Zen tuli ammuttua havelikolla alas niin, että pätkähti!

Vaan ei mitään, rata oli silti aivan hyvä. Petja kulki eteenpäin, roiski komeasti kontakteja, mutta otti myös hirmu hienosti puomin nousun! Jau! Keppejäkin sai vähän uusia, mutta ihan rivakasti se lopulta kepitteli, kun alun sai koottua.

Hirveästi ei voi kontaktiesteiltä vielä odottakaan, kun niitä on edelleen tehty tosi matalalla vireellä. Ei todellakaan voi kuvitella, että se kisoissa ja kisavireessä stoppaisi A:lle, jos on tehnyt A:ta kotihallissa appout kävelyvauhdista. Puomille voi jo ajatella vähän lisättävän häiriötä ja vauhtia, sillä aika hyviä puomikosketuksia Petja on jo tarjoillut. -Selkeästi on ajatus mukana. Hoksasin tosin pari päivää sitten, että olen vahingossa opettanut nyt niin, että nousun naksusta Petja pysähtyy 2o2o:iin, mutta kun naksausta ei kuulu, tullaan läpi vapaalla tyylillä. D’oh! Olenpas ollut höperö. :D Pitää vähän pakittaa ja paikkailla nyt. Näin sitä meillä.

Jälkimmäisellä radalla siis keskityin kiekaisemaan puomin nousulla, naksun sijasta JESHYVIN ja sehän ”tehosi”. Loikkasi se silti alastulolta miten sattuu, ennen aikojaan, mutta kuitenkin ihan eri meiningillä tuli puomia alas.

Oletan, että puomin jälkeinen hypynaluspyörintä oli jotain palkan etsintää käsistä. En kertakaikkiaan tajua, miksi se ei lähtenyt millään hyppäämään, vaan teki oman ratkaisun ja vaihtoi somasti ohjauspuolen suoraan MINUN JALKOJEN EDESTÄ miten sattuu ja siten, että kas kun koivillani pysyin. Voi tottero! xD

Mutta kaikesta huolimatta, vaikka radat näyttää ihan just siltä, miltä näyttää, niin meidän kisat oli menestys! Olihan se jo ihan jotain muuta, kuin ekoissa kisoissa. Tai edes mölleissä, tutussa hallissa. Ja hei, oltiin ulkokentällä! Kun tavoitteena oli nämä mielentila- ja virejutut, hyväksyminen ja rentous ja lisäksi toiveena, että edes jälkimmäisellä radalla päästäisiin vähän eteenkinpäin, niin kaikkihan meni aivan yli odotusten.

Katoppakö.

https://www.youtube.com/watch?v=kF8DF_79Je4

Viikko sitten opin vahingossa, miten voin helpottaa itselleni itse kasaamiani paineita ajattelemalla radasta tai treenistä ta kisasta vain osia. Etenkin niitä osia, joiden tiedän olevan haastavia ja aiheuttavan hermoilua, tyytymättömyyttä, paineita, irvistelyä ja harmitusta. Pystyn nyt jo varautumaan aika lailla. Ottamaan uuden näkökulman asiaan ja selviämään tilanteesta huomattavasti paremmin. Samalla pystyn löytämään siitä enemmän positiivista ja mielenkiintoista teenattavaa, eikä niinkään ”inhottavaa paskaa, joka on ainut este meidän tiellämme..miksitämätaasnäin?!..”

 

Aika siistiä taas. 

Seuramestaruus 2015

Toimintaviikonlopun (hyppytekniikkaa, rally-tokoa ja aksaa) kruunasi High Five Agility Teamin seuramestaruuskisailut eli epäviralliset agilitykisat virallisilla säännöillä.

Vanja oli jo aika väsynyt viikonlopun riennoista, mutta päkitti hienosti maksi-kolmosten kolmannelle sijalle, vitosella oletan. Lisäksi Vanja & labnou Manta voittivat maksien Joukkuemestaruuden 2015! Jee! :))

Ja Pirkko se on kova luu! Vaikka se on ihan vamppi ja veti taas käkkäri päällä, se taisi kuitenkin onnistua kyhäämään tuplanollan (aika ei kyllä tiedossa) ja puolusti viimevuotista mestaruuttaan – nyt vuorostaan kolmosluokassa – niinkin tomerasti, että pokkasi taas Medien Seuramestaruuden. Ja shelam Vilin kanssa voittivat vielä Medien Joukkuemestaruuden 2015.

Ja kauhia kasa palakintoja saatiin kottiin tuua. Onneksi oltiin Hiacella liikenteessä! :D

He-heh. Nevör andorestimeit Pientä.Valkoista.Vammaista.Koiraa.

 

Rally-epiksissä 21.11.2015

Hei, me pujahdettiin eilen tosi kauas mukavuusalueelta ja käytiin reippaasti ekoissa rally-tokokisoissa, epävirallisissa siis, RumaRakilla. Pirkko on ehtinyt treenata jonkin verran. Syksyllä tosin on tullut viikkojen taukoja metsästysaikaan jne., mutta ollaan kuitenkin ehditty useamman kerran käymään. Vanja on paikannut pari kertaa Pirkon vuorolla, eli Vanjan reenit on olleet toistaiseksi tosi vähissä. Mutta hirween hienosti molemmat ALO-radan kertaalleen menivät, enimmät vp:t tuli puhtaasti ohjaajan virheistä. Olipa meillä hauskaa! Oli niiiiin kivaa lähteä kokeilemaan jotain ihan uutta, tietämättä yhtään sen paremmin, mitä on tekemässä ja miten koirat suhtautuu halli+yleisö -kombinaatioon, eikä mennäkään aksaa! :D

Sain kyllä kovasti lisää treeni-intoa, eikä Vanjan aksaeläköityminenkään tunnu enää NIIN surkealta, kun on tällaista mukavaa, kevyempää tekemistä, josta VaNdaalikin tuntuu tykkäävän tosi paljon. Samoin Pirkko, joka paineistuu välillä aksaradalla ja kokee toisinaan kisatilanteet ahdistavana, on syttynyt tähän temppuiluun paljon enemmän. Yritetäänpä virallisiin heti alkuvuodesta, jos vain olosuhteet sallii ja mukaan päästään. :)

Pirkko ALO 93/100 p. [edit korjattu linkki ja video]

Vanja ALO 96/100 p.

 

Enkeleitä, onko heitä? -Ei. Ei meillä, eikä piirinmestareita.. :D

12022621_10203976890177266_7036858660848433770_o

Eilen kisattiin oman seuran vuorostaan järkkäämissä Kainuun kennelpiirin agilityn piirinmestaruuskisoissa. Pallohalli vaihtui keskeneräisen keinonurmirempan seurauksena ulkokenttään Paltaniemellä, mutta paikkahan oli kertakaikkiaan loistava!

Hetken jo mietin aamulla, että miten hitossa minä nyt noin vaan harkitsematta ilmoitin Pirkonkin kisaamaan – kuten sanottu, sen kans kisat on kutakuinni kisattu – mutta sitten muistin, että minähän asetin männätalvena salatavoitteen, että tänä vuonna mulla olisi kaksi koiraa pm-kisoissa. Ja niin oli oltava. :D

Päivä aloitettiin kolmosten hyppärillä ja tein kaikkeni torpedoidakseni Pirkon suorituksen.. Nimittäin aivopiereskelin itseni ja koirani reippaalle lämppälenkille, jonka puolivälissä muistin, että tjaa.. taisi minit ja medit muutes tutustua rataan samaan aikaan. Eli vartti sitten. Eli me emme tutustu rataan..

Ripirapi munaravia kisapaikalle ja silmä kovana seuraamaan minien suorituksia ja noin niinku lennosta rataa opettelemaan. Ykkösissä tämä on kerran tapahtunut, mutta ykkösen radat on niin suoraviivaisia, että ne pystyy opettelemaan kehänauhan ulkopuoleltakin. Mutta kolmosen radat, voin kertoa, ei kaikistellen olekaan ihan piis of kakku ja tuskan hiki se jo otsalle pyrki siinä katsellessa nousemaan. Ensin opettelin hengessäni alun, sitten lopun ja pari kertaa silmät ummessa mielikuvituskipitin radan läpi, ja niillä nuoteilla suorittamaan. Vauhtia en ois Pirkkoon saanut lisää, vaikka oikeaoppisesti olisin rataan tutustunutkin. Oli sen verran kikkarainen sykkyrä, että en olisi osannut siihen persjättöä sun muuta pirkkoyhteensopivaa ohjausta soveltaa, vaikka kuinka olisin yrittänyt.  Van elähän mittään, yliaikainen nolla me saatiin puristeltua ja kävipä jopa niin, että hyppärin jälkeen Piudemaisteri oli johdossa medien Piir.m. -kisassa. :D

B-agirata oli kolmosen radaksi suoraviivainen huristeltava, eli Pirkolle oikein sopiva, ja sainkin sen innostumaan ihan hyvään vauhtiin paikkapaikoin. Kohtaloksi koitui kuitenkin Pirkon lempieste, rengas, jonka se bongasi jättäen välistä yhden hypyn suorittamatta. Valitettava hylsy siis ja piirinmestaruustaisto meidän osalta loppui siihen.

Mutta hyvä mielihän se jäi. Mites muutenkaan. :)
-Myös Pivkolle, jota ei tällä kertaa keinulla kiusattu laisingaan.
Vanja oli taas iloinen oma itsensä ja kahdella ekalla radalla vauhtikin oli aivan hyvää! Jopa niin hyvää, että hyppärin alku meni vähän pelasteluksi, kun en odottanut sen hyökäsevän kakkoshypyn takaakierrosta niinkin rapsakasti siivekkeen ympäri niistoon ja jo kolmoshypyllä se ehti edelle. Mutta ei hätää, sain paketin vielä kasaan ja rata tultiin kai ihan reippaasti läpi, niin ainakin kuvittelen hatarissa muistikuvissani, kunnes Vanja. Juoksi. Viimeisen. Hypyn. Ohi. Siis juoksi viimeisen hypyn ohi muuten nollaradalla. Uuu. Sepäs! :D
Kieltovitska ja yliaikaahan sen korjaamisesta tuli, voi kirottua.

Toisella radalla, siis sillä suoraviivaisella, mentiin (taas oman kuvitelman mukaan) ihan reippaasti ja yhdessätuumin. Mutta niin keskittynyt oli Jenska keppien jälkeiseen elämään laatimaansa kolmen persjätön hässäkkään, ettei edes huomannut, että Vanjalta jäi viimeinen keppiväli suorittamatta. Hylsy siis ja näin Vanjakaan ei saanut tulosta piirinmestaruuskisaan. Mutta enpä voinut harmissani olla, koska meillä oli Vanjan kans taas niin mahtavan mukavaa yhdessä radalla. Luotin siihen 175-prosenttisesti ja annoin vaan mennä. Vitsi, miten hyvä tunne se on. :)

A-agiradalla Vanja alkoi selvästi jo vähän väsähtää, mutta meni vielä ihan ok vauhdilla. Riskillä vedätin puomille, kun vauhti oli muuten jo ei-niin-säpäkkää, ja se kostautui loikkana puomin nousukontaktin yli. Aliaikainen vitska siis.

Niin lähellä olis taas ollut nollia tarjolla… Mutta mitäpä niistä –  olin taas vaan niin onnellinen Vanjan kanssa rallittaessa. <3

12000928_10153565243513329_2666532129434483452_o

Rakas Raitapaita <3 © Sari Korhonen

..niin onnellinen, että illalla kisojen jälkeen iski aikamoinen haikeus puseroon. Ei voi olla sanomatta ääneen, että ikä alkaa Vandaalissakin jo näkyä, ja koko ajan enemmän huomaa miettivänsä, että eihän sitä nyt särje rynkyttäessä aksaradalla. Että olis vielä terveitä eläkevuosia edessä vähemmän rasittavien lajien parissa. Ei kai sitä tuollaisten onnellisten ratojen jälkeen pitäisi ihmisen näin itkeä, mutta omanlaisensa nieleskeltävä on se tosiasia, että vaikka kuinka haluaisin vielä lisää aikaa tämän ikioman, maailmanparhaan raitapaidan kanssa, niin ei sitä enää näissä merkeissä paljoa ole. Syksy menee nyt painollaan, talvella/keväällä kisataan, mitä pystytään, jos pystytään, kaikki olosuhteet huomioonottaen. Hyvin todennäköistä on, että SM-haaveet saan haudata ja tulevasta ei ole mitään tietoa. Nyt näen mielessäni eilispäivän ja auringon ja keltaiset lehdet ja Vanjan nauravan naaman, kun se katsoo minua siinä omaa starttivuoroa odottaessa. Tähänkö tämä ihana aksa nyt sitten loppuu?

Sananen hanskaan sopivasta koirasta – inspired by Etoelävä

P.V.V.K. *SYRÄN*

Luin juuri Etoelävän viimeisimmän ”Entä sitten, jos koira ei sovi käteen?”
enkä voi kirjoittamasta ja referoimasta mieltäni malttaa, sillä niin rapsakasti tämäKIN kirjoitus napsauttaa nippuun meikäläisen huomiot.

Jes pliis, kiitos nam, juuri näin!

Mulla on nyt kovaa vauhtia eläköityvä fits-like-a-glove -koira, tuo VaNdaali. Se ei siis ole huippu missään, eikä opi kaikkea naks vaan, niin kuin tuo ekan kappaleen superkoira, mutta sen kans voi tehdä mitä vaan, se on aina innokas tekemään mitä vaan minun kans voi tehdä. Se kestää just riittävästi painetta, jota sille välillä taidan aiheuttaa, se ei suutu pienistä, eikä lopeta yrittämästä, kun vaan se saa positiivista palautetta. Se on mulle ihan täydellinen. Myöskin sopivan jästi ja myös sopivassa määrin itsetietoinen ja itseriittoinen, ettei minua ala *tuttaa koiran palvottavana oleminen tai se, että joku haluaa vain koko ajan tehdä MULLE. Se on just semmonen, että kun se näkee jäniksen tai poron tai mitä tahansa vastaavaa, se kyllä lähtee ja menee, eikä sitä kiinnosta paskan vertaa, mitä minä itken perässä, mutta sitten kun ollaan tuolla ”duunitouhuissa” se ei mieti jäniksiä ja kissoja. Se pärjäsi luonnestestissä viilipyttynä läpi koko homman, pl. se ei puolusta yhtään, mikä on tosi hyvä! Se ei jää miettimään mitään juttuja sen isommin, vaan mennä porskuttelee aina hyvällä mielellä. Se on ihan mahtava whippet ja koira.

Ja haaveilen seuraavasta samanlaisesta. Kuvittelen, että jos saan sen vanjanpojan, siinä vois olla edes vähän samaa asennetta. Mutta ONNEKSI minulla on myös herkkä, pehmeä, vaikeasti motivoitava whippet. Ja helvetin vaikea pohjanpystykorva, jota en tajua yhtään. Joka ei sovi mulle ei yhtään, yhtäänisollayhtällä. Olen sille aivan liian kova, kai. Se ei ole arka, eikä pelokas, mutta paineistuu >minusta< ja se on hirmu ikävää ja harmi ja noloa. Enkä tiedä, mitä teen. Ja jos se alkaa käyttäytyä alistuvasti minua kohtaan, tilanne vain pahenee. Haluttaisi ränkyä sille päin naamaa, kuinka ”SULLAEIPIDÄPYYTÄÄANTEEKSIETTÄOOTOLEMASSAJUMALAUTA”. Eli tilanteessa, jossa ei minkäänlaiset angstit saisi nousta pintaan, nousee pahiten pintaan. :(

Siitä ei koskaan tule minun käteen sopivaa koiraa, mutta teen parhaani, että minusta tulisi edes jossain määrin sen tassuun sopiva ohjaaja.

Toisaalta sen kans reenaileminen on ihan yhtä tuskaa ja toisaalta taas hirmu palkitsevaa. Jotenkin olen sadistisesti iloinen siitä, että minulla on niin omalaatuinen ja hankala tapaus (siis minulle hankala, jollekulle toiselle varmasti ei ollenkaan hankala), että osaan arvostaa helpompaa, ja myös opin tältä hankalalta keissiltä ihan tosi paljon. Aion jatkaa yrittämistä, se on selvä.

Ja tältä hankalalta keissiltä, Pirkolta, jota myös P.V.V.K:ksi kutsun (=Pieni.Valkoinen.Vammainen.Koira, sudenpentutermein) olen oppinut myös sen, että ihan turha kuvitella, että kun se pentu, se kauan haaveiltu vanjanpoika ehkä joskus tulee, niin ”nyt tän kans tehään näin ja näin ja näin, ja näinhän siitä koira tulee”. Ehei, poijjat, ehei! Sitä pitää toivoa parasta, että se ois edes jotenkuten ojennuksessa pääkopaltaan ja sitten katsellaan ja kuunnellaan ja tutustutaan ja muistetaan, että sen ei ole kukaan edellisistä, semmonen _koiravaan_, jolle opetaan jutut tiks-näin ja sit se toimii tiks-näin. Se on koirayksilö, joka on ihan omanlaisensa tapaus, enkä minä sitä valmiiksi tunne. Eikä se minua.

..Ei väkisin yritetä runtata sitä johonkin muottiin, johon se ei vain sovi, kun samalla siinä runtatessa tehdään mahdollisesti kunnolla hallaa tulevia (treeni)tilanteita ajatellen ja päästään tilanteeseen, että saadaan pitkään ja hartaasti korjata mahdollisia tuhoja.. niin ennen kuin runttaa, kannattaa vähän tutustella koiran kanssa ja yrittää haistella, mikä se on koiriaan. Minä yritän tämän muistaa. Minä olen kantapään kautta asiaa opiskellut ja opiskelut jatkuu. Kantapään kautta.

Onneksi sentään olen hoksannut edes sen, että olen muuten tehnyt ihan helkkaristi virheitä, enkä ole oikeasti yhtään osannut katsoa ja nähnyt sitä koiraa. Eikö virheiden myöntäminen ole eka askel kohti parempaa ja kohti kasvua ja kehitystä, onhan, joohan, onhan!?!

_MG_7351-41

Keinukevennyksen tarjoaa Pirkko

”Minä Pirkko. Äishkä on minulle tehny! Minun!”

Kyllä minä niin makiat naurut sain, kun illan kähmässä kannoin pajasta kartanolle meidän upouuden koti-keinun, jonka omin pikku kätösin Pirkolle rustasin, ja meinasin vielä ihan pienet koereenit tehdä…

Vuorossa meillä on kikka Nro. ÖÖ, jossa koetetaan poistaa keinujännitystä tekemällä suorituksesta ihan erilainen tehtävä. Läpsytehtävä. Keinulaudalla on targetti, jota Pirkko käy tassuilla koskettamassa, tavoitteena saada sillä vietyä huomio pois keinun maagisesta akselipisteestä ja hyvässä lykyssä päästä jo niin kovin tiukkaan pinttyneestä ropleemista ohi. Yrittäminen ei maksa enää mitään.

No juu, tätä ei ole ehditty harjoitella, kuin kerran hallilla, joten lähtökuopissa ollaan. Mutta ei toki targetien koskettaminen tassuilla ole Pirkolle outoa, sitä se osaa ensimmäisenä asiana tarjota, kun naksu otetaan esille.

Aloitin harjoituksen siis läpsyttelemällä post-it -lappua nurmikolla (tai meidän työmaatapauksessa apilaa kasvavalla täytemaatunkiopihakentällä). Pirkko yritti koko ajan keinulle, kävi läpsimässä lautaa ja raapimassa sitä ja välillä koulutti minua haukkumalla ja vähän päästä taas muisti, että ai niin, lappua piti läpsäistä. Keinun tarjoaminen on vaan niin tiukassa, mutta vahvistelin vahvistelemasta päästyäni lappua. Seuraavaksi siirsin lapun lähemmäs keinua, keinulaudan sivulle maahan, tai ihan laudan eteen ja testasin, osaako Pirkko oikeasti tehtävän. Kyllä osaa aina hetken mietittyään, mutta edelleen lauta vetää niin kovasti puoleensa, että meinaa laput unohtua. Välillä kokeilin lappua laudan päälle, mutta se oli vielä liian vaikeaa. Siis läpsiminen kohdistui – ja kaikki keskittyminen ja yritys – lautaan. Kunnes taas siirsin lapun nurmelle. Muutamia toistoja sain jo onnistumaan niin, että lappu oli laudalla ja Pirkko kykeni läpsäisemään lappua, joten kovasti vain vahvistetaan uutta tehtävää, niin saadaan se kyllä sujumaan.

Mutta sitten taas yhdellä toistolla Pirkko ei meinannut millään keksiä, mitä olen vailla. Kun ei laudan läpsiminen kelpaa ja lappu on laudalla ja hauhau, mitänäootvailla, läps lautaa, hauhauhau, yritän tätä ja yritän tuota ja ja ja.. ja lopulta, kun se ei enää keksinyt mitään muuta ratkaisuyritystä dilemmaan, se kävi nappaamassa lapun huulien väliin, kantoi sen ruohotuppaan päälle ja oikein antaumuksella hyppäsi etujalat lapulle! :D

Ja minä en voinut kuin nauraa hohottaa kippurassa ja vedet silmissä ja kaveri heilutteli vuoroin iloisena ja vuoroin hämillään häntäänsä, jotta oliko tämä nyt hyvin tehty vai mikäsenyt oli. :’D

Kyllä minä ymmärrän, että koira (joka ei kuitenkaan enemmissä määrin ole opetellut tarjoamaan toimintaa) tarjoaa yksittäisiä asioita. Esim. Vanja ois tarjonnut tuossa tilanteessa kosketusta, sivulle tuloa, maahanmenoa jne. mutta että se tekee ketjun asioita ratkaistakseen omasta mielestään maailman kinkkisimmän tilanteen. Kun keinu on keinu ja lappu on lappu ja akka ois varppina vailla, että lappua kosketaan, mutta kun keinu on keinu ja lappu on eri, niin mutta että otetaanpa lappu pois keinulta ja pistetään se maahan ja sitten läpsäistään, niin EI VOI MENNÄ VIKAAN!

Voi hitto, että kaikessa ärsyttävyydessään minä niin rakastan tuota pientä, valkoista, vammaista ötökkää! :’) <3