Pirkon kanssa jatkettiin tänään vuorostaan näyttelytreenejä. E-hei, ei vielä puhettakaan käsittelyharjoituksista, mutta tuomarin lähestyminen meni jo paaaaljon paremmin. Vähän Pirkko pyrki vielä väistelemään, mutta nyt puhutaan siis askeleesta – parista, ei minun jalan vieressä istumisesta ja kyräilystä. ”Tuomari” pyöri siedätysmielessä meidän lähettyvillä ja jos Pirkko väisti, palautin sen sievästi seisomaan takaisin alkuperäiseen paikkaan ja palkkasin koko ajan, kun se heilutti häntää ja vaikutti muutenkin rennolta. Noin 30 cm etäisyyteen päästiin. S’on kyllä hyvä!
Nyt tarvisin lisää vieraita ihmisiä siedätystä treenaamaan. Ei siis käsittelemään, vaan olemaan meidän lähellä. :) Pallohallilla pyörii Kennelpiirin vuoro vielä huhtikuun loppuun ja yritän päästä nyt kuukauden ajan käymään siellä(kin) Pirkon kanssa treenaamassa asioita.
Olen muutes keksinyt meille ikioman jutun, jolla Pirkon saa riemastumaan, jos näyttelyharkkailu, seisominen ja muu pasteeraus alkaa kyllästyttää; otan Pirkon normaalisti seisomaan eteeni näyttelyasentoon, käännän katseen siitä sivuun, alan hymyilemään leveästi ja saatan vähän naurahtaa ääneen. Nurkkasilmällä näen, miten Pirkko terästäytyy, häntä nousee ylös ja alkaa vimmattu hännän heilutus. Saateri, miten on pikkukoira tiitteränä ja saattaa sieltä pikku haukkukin helähtää. Haukkumisesta en palkkaa, mutta siitä muusta intopinkeydestä kyllä, ja aika hyvin näyttäisi Pirkon motivaatio pysyvän yllä. As simple as that.
Naurun voiman koiran palkkaamisessa olen huomannut myös Diman kanssa agilityä treenatessa. Dima oli usein ihan hileessä siitä, että minä aloin nauraa ääneen sen tohotukselle. Kai koirallekin nauru on hyvä merkki ja ”tae” siitä, että tilanne – ja ämmä – on rento. Ainakin Dima, herkkänä ja pehmeähkönä koirana, peilaa vahvasti minun mielialoja suuntaan, jos toiseen. Tuntuu siltä, että se kokee onnistuneensa superhyvin ja saa roppakaupalla lisää itseluottamusta (ja yleensä villiintyy ihan hiiteen), kun minä olen aidosti iloinen ja nauran sille.
Samalla logiikalla yritän helpottaa Pirkollekin niitä tilanteita, joissa se on hieman epävarma. Ja nyt, kun meille on muodostunut ikään kuin hauska temppu tästä minä-nauran-ja-sinuakin-alkaa-naurattaa -pelistä, sillä pystyy jo aika hyvin nostamaan Pirkon takaisin ”pystyyn”, jos A) into meinaa loppua tai B) jännitys meinaa iskeä.
Moni varmaan tuhahtelee mielessään tälle Jäntin nipotukselle yksistä näyttelytreeneistä, ja vieläpä mehtäkoera kysseessä, mutta minä en ajattele niitä pelkästään näyttelytreeneinä, vaan ihmisten ja asioiden kohtaamistreeneinä. Ei meillä tässä se principal aim ole se, että pääsen raahaamaan koiraa pitkin kaiken maailman näyttelykehiä ynnämuita kinkereitä, vaan se, että meidän ei tarvisi täällä siviilissäkään miettiä, kuka saa koskea Pirkkoon, milloin Pirkkoa jännittää ja milloin Pirkolla menee kuppi nurin, vai meneekö. Toisin sanoen treenataan Pirkkoa sietämään ilman enempäänsä rypistelyä normaalin elämän tapahtumia.
Mutta ainakin yhden asian olen tämän myötä oppinut. Jos aiemmin nyrpistelin jossain metsätyskoirakehän reunalla nokkaani ja hengessäni pullistelin, että [kirj.huom. lausutaan kaikkitietävällä narinaäänellä ja ässää lespaten] ”..oisko nyt ollut liikaa vaadittu, jos edes vähä totutettais noit piskei käsittelyyn ennen kuin tullaa kehää. Siis sehän on vain harjoittelukysymys..”, niin ENPÄ TEE SITÄ ENÄÄ. En totisesti katso nenänvartta pitkin ja taustoja tuntematta tuomitse yhtään ketään, yhtään minkään hurtan käytöksestä. Tunnustan syntini ja hyi, kuinka sitä häpeän. Olen näet huomannut, niin kuin varmasti kaikille on selväksi tullut, että se ei vaan oo niin heleppoo. Ei, vaikka kuinka olisi yrittänyt tehdä kaiken manuaalin mukaan.
Katopa häjyö, sano.
PETKUHUIPUTUS 