Blogissa kuuluisi päivitellä ja selitellä sitä, miksi edellisestä rustauksesta on kulunut paljon aikaa ja kuinka aikoo jatkossa tormistua asian suhteen. No, en aio. Kumpaakaan. Enpähän vaan ole joutanut näille töin tuoreeltaan, mutta hyökkään kuulumisten kimppuun nyt, vähän jälkijunassa. :)
Pirkon kanssa näyttelytreenailtiin toissa viikolla tähän palaan viimeisen kerran – harmi, sillä edistystä tapahtui neljässä viikossa melko paljon ja siitä olisi ollut mukava edelleen jatkaa. Voin sanoa, että näyttelytreenit sinällään ei kiinnosta pätkääkään ja käyttäisin kernaasti aikani ja energiani johonkin aivan muuhun, mutta olen ottanut pienen, valkoisen, vammaisen haasteen vastaan ja päättänyt selvitä tästä voittajana, joten työtä se vaatii, eikä mitään muuta. :D
Sain organisoitua pari viikkoa sitten myös Pallohallille omatoimitreeneihin Pirkolle vieraan ”tuomarin”, ja tehtiin aivan samoja harjoituksia kuin ohjatuissakin treeneissä: ”Tuomari” liikuskeli ympärillä, seisahtui viereen, katseli ja ”arvioi”. Ja Pirkko keskittyi tomerasti pönöttämään. Kokeiltiin myös hipaisua, siis tuomari ohimennen hipaisi häntää ja jatkoi taas pyörimistään. Pirkko mulkaisi, mutta keskittyi vielä seisomaan. Kokeiltiin toisen kerran, ja toinen hipaisu sitten laskettiin; Pirkko pyörähti salamana ympäri, tökkäsi jo varoituksen elkeenä kuonolla käteen, häntä laski alas ja kyräily alkoi. Siis mentiin liian pitkälle.
Ei auttanut, kuin ottaa askel taaksepäin; tuomari otti hieman etäisyyttä, jatkoi liikuskelemista ympärillä ja minä palautin Pirkon normaalisti seisomaan, ja sain kuin sainkin kyräilyn vielä unohtumaan. Lopetettiin harjoitus heti, kun Pirkko taas pystyi seisomaan rentona tuomarin ollessa ihan lähituntumassa.
Seuraavana iltana samaa jatkettiin ohjatuissa treeneissä ja päästiinkin yllättäen taas pieni askel eteenpäin. Tuomari pystyi esimerkiksi kävelemään Pirkon takaa niin läheltä, että lahkeet hipoi perskarvoja. Nyt myös hännän hipaisu meni täydestä läpi, Pirkko hanskasi tilanteen ihan ilman kiristelyjä ja oli muutenkin kovasti iloinen ja huiskutteli häntää. Lopulta selän koskettaminen oli se nou-nou, joka aiheutti oikkarin pienessä, valkoisessa pääkopassa. Hops, ja eiku askel taaksepäin. Treenit tietysti lopetettiin taas niin, että Pirkko pystyi rentona ja hyvillä mielin sietämään lähellä pyörivän ihmisen – ja siitä meidän pitäisi edelleen jatkaman.
Kuten sanottu, nyt rojekti vaatii omaa aktiivisuutta ja viitseliäisyyttä järjestellä tämän tyyppisiä siedätystilanteita eri ihmisten kanssa. Minä todella uskon, että näitä harjoituksia sinnikkäästi jatkamalla päästäisiin kyllä ennemmin tai myöhemmin ihan hyviin tuloksiin. Pitäisi vaan saada aikaiseksi..
Tällä viikolla tuli juuri ilmoitus, että näyttelytreenit jatkuvat Seppälän koirakeskuksella kesäkuussa ”tehotreenijaksona”, 2 treeniä viikossa kolmen viikon ajan. Kärppänä nakkasin ilmoittautumisen menemään.
Viime viikolla sain muuten taas vahvistusta sille, että Pirkon oikosulku on tosiaan vain tähän tiettyyn tilanteeseen, ”näyttelytilanteeseen”, liittyvä. Käytin Pirkkopekan rokotuksella, ja vaikka aiemmat pari lääkärireissua ovat olleet kertakaikkisen helppoja ja iloisia reissuja, tunnustan, että siitä huolimatta hengessäni ilkesin hivenen epäillä, miten meille tulee nyt käymään.. Kaiken tämä jälkeen..
Ni, ei mitenkään! Pirkko oli taas helevetin iloinen päästessään vastaanotolle, kiemurteli mielissään pöydällä, eikä merkkiäkään mistään jännittelyistä, kun lääkärisetä tutki, kopeloi, kuunteli ja piikitteli.
Ho-Hoe. Olisi jotensakin niiiiiin paljon helpompi ymmärtää, kun toimintamalli ois aina sama. Mutta toki olen iloinen, kun ”normaalit” tilanteet hoituu normaalisti. Pirkko on vaan niin Pirkko.
PETKUHUIPUTUS 