Nyt on taas parit niiiin hyvät aksatreenit Vanjan kanssa takana, että mieli on sangen korkealla! Vanja liikkuu kovaa ja nyt myös hiljentää, kun täytyy. Siis keskittyy myös niihin jarrukäskyihin ja valtavien roiskaisujen sijasta pystyykin tarvittaessa näpsäyttämään pieniä, sieviä hyppyjä ja kääntymään suht tiukkaan.
-Ja siis tarkennetaan, että nyt ei tarvi ajaa koko ajan käkkäri päällä pitääkseen sen hallinnassa, vaan voi reilusti antaa mennä, kun siihen on mahdollisuus, koska jarrutkin ajoittain toimii! WAU! Jos meillä tässä sydäntalvella oli kehityksen portaissa se kovin, kovin pitkältä tuntunut tasannevaihe, niin nyt on taas tapahtunut jotain ja tuntuu, että ollaan otettu reilu harppaus eteenpäin.
Tänään osallistuimme HiFin organisoimaan Anna Kilpiän / Tmi Aitotaito agilitykoulutukseen. Aluksi käytiin läpi lämmitetyillä koirilla rangan taivutuksia ja diagonaalinostoja ja sen jälkeen tehtiin näpäkkä 23 esteen rataharjoitus. Mölli-/I-luokan koirille suunniteltu rata oli helpohko, siis haastavammallekin oltaisiin Vanjan kanssa voitu mennä, mutta kyllä tästäkin sopivia hinkkauspaikkoja löytyi. Vanja keskittyi taas mielettömän hienosti, vaikka painattelikin ihan puolireipasta.
Keppi-imu tuli meille aivan uutena terminä. Sitä ei nyt alettu harjoittelemaan, mutta sain tosi hyvät ohjeet, kuinka voin treenata koiralle itsenäisempää pujottelusuoritusta ja sen aion ottaa seuraavaksi työn alle! Voi, kun olisi joku pikku loma näköpiirissä, että päästäisiin hallille useampana peräkkäisenä päivänä tekemään lyhyt intensiivitreeni. Luulen, että viikossa meillä olisi keppivarmuus jo ihan toista luokkaa. Ja sama pätenee myös Pirkkopekkaan.
Onpa mukavaa, kun nyt on harrastamisen ja kisaamisen suhteen niin kevyt ja huoleton fiilis. Diman kanssa meillä meinasi käydä viime kesänä kalpaten, kun kaihin pelottelemana, sokeutumisenpelko takaraivossa yritin paukuttaa kisoja ja vääntää väkisin kakkosluokaan, sillä se oli tavoite. -Koko kiva harrastus meni ihan hampaat irvessä puristelemiseksi. Diman kilpparioirehdinta alkoi ilmeisesti jo viime kesänä / loppukesästä, kun se esiintyi toisena päivänä ihan ok pirtsakkana ja toisena päivänä niin totaalisen väsähtäneenä ja veto pois, ja lopulta jätin se pois treeneistä kokonaan. Talven aikana tein jonkunnäköisen ”surutyön”; ajattelin, ja hyväksyin, itku silmässä, että kisaamiset oli sitten siinä ja tilanteeseen on vain tyytyminen. Vanjalta en odottanut mitään ja kaikki ne kasatut paineet hellitti.
Ja kas, nyt ollaankin yllättäen siinä tilanteessa, että Vanjan kanssa voi ihan hyvillä mielin katsella kisakalenteria, mutta hätä ei ole, eikä kiire minnekään. Olen päättänyt, että paineita en aio enää ottaa ja jos startataan, niin startataan ihan ilman mitään odotuksia, tehdään vain parhaamme ja rallatellaan menemään. Jos tosionnistumisia sattuu, nehän on vain plussaa! :)
Vanja on jo 5-vuotias – tai ”vasta”, miten sen nyt haluaa ajatella – mutta meillä on silti aikaa vaikka mihin. Eikä niillä statistiikkamerkinnöillä ole niin väliä, sillä Vanja on jo osoittanut hienoutensa kaikin puolin. Jossain välissä siitä ärsyttävästä hökäleestä kasvoi aivan täydellisen mahtava koira, elämäni eläin.
PETKUHUIPUTUS 