Erikoinen päivä; kaksi kertaa koettu lampun syttyminen ja valaistuminen! Herrrravarjele!
On, on, sähkölasku on maksettu, eikä valomerkistäkään ole kyse, vaan eilen, kun ruokatunnilla lapioin Alku -pikapuuroa ( nimi ON enne!! :-o ) naamariin, yhtäkkiä muistin, mistä Pirkon tuomaripelko, eli tietyllä-tavalla-lähestyvien-ihmisten-pelko täytyy juontaa juurensa. Sen täytyi olla Kemin näyttelyssä kesällä -12, kun Pirkko oli puolivuotias ja turistina Vanjan mukana reissussa. Miten en ole muistanut?! Silloin lapsijoukko, ystävällisiä tietenkin, ’piiritti’ meidät, ”saako silittää”, ja lähestyivät käsi ojossa koiria. Tilanne oli nopea, Pirkko ei päässyt pakoon ja silloin Pirkko peljästyi, meni lukkoon ja räsähti. Koskaan aiemmin sillä ei ollut ollut minkäänlaisia jäykistelyjä lapsia, eikä aikuisia kohtaan. En mitenkään ehtinyt reagoida tilanteeseen, en ehtinyt nähdä, mitä oli tapahtumassa, enkä tietenkään ollut mitenkään koskaan valmistautunut ja varautunut asiaan, koska minulla ei ollut kokemusta moisesta. Whippetejä oli pennusta asti pitänyt ennemminkin hillitä ihmisiä kohdatessa, etteivät riemuissaan oikein pahasti likaa tuomareiden pikkutakkeja ja rakasta lapsia kumoon.
Tämän jälkeen samana kesänä Pirkon kohdalle sattui vielä pari muutakin huonoa kohtaamista ihmisvesojen kanssa, siis suomeksi sanottuna sillä ei ollut oikein yhtään hallittua ja positiivista lapsikokemusta. Ei ihme, että jäi kaivelemaan. Voi perskatti, kun olisin älynnyt silloin, niin olisin hoitanut jälkityön tuoreeltaan. Nyt ei ehkä oltais tässä. Mutta, hitto, eipä käynyt mielessäkään, että näistä muutamasta sinällään harmittomasta tilanteesta tulisi loppuelämän riesa.
Mutta silti tämä yhtäkkinen flash back lounaan lomassa oli kullanarvoinen kirkastus! :)
Ja sit se toinen; kun oon miettinyt Vanjaa ja kisaamista, ja sitä miksi kisata, ja sitä, että jos ei ole kisatähtäintä en oikein motivoidu treenaamaankaan. Enkä miettimään treenejä. Mutta kun on sinällään ihan turhaa kisata, kun ei voida saada tuloksia, kun vähän niinku kolmijalkasella koiralla lähtisi radalle. Ihan turhaa, koska ei sitä nollaa voida tehdä. Eli ei sitä voi edes tavoitella. Siis miksi kisata? Mutta kun tällä hetkellä yhteistyö Vanjan kanssa on parasta koskaan ja haluan ottaa siitä kaiken irti ja nautiskella, ja panostaa asiaan ja olla motivitunut, eli tarvin tämän kisatähtäimen..
Mutta sitten se kirkastus: Olen ehkä voinut tätä pyöritelläkin kuitenkaan asiaa varsinaisesti sisäistämättä. Siis entäpä, jos muotoillaankin kisatavoitteet uusiksi? Entäpä jos nyt jo lopultakin unohdetaan se keppi-invaliditeetti ja nollatulokset ja tavoitteena kisoissa onkin pelkästään tehdä hyvä, meille sopiva ratasuunnitelma, ohjata hyvin, luottaa koiran osaamiseen, tehdä yhdessä ja tavoitella sitä treenitasoista suoritusta, sitä tarkkuutta, vauhtia ja taitoa, mihin me tällä hetkellä parhaimmillaan pystytään kotona. Eikö se ois ihan jäätävän kova tavoite? Eihän väkipakolla virheettä läpi puserretut kepit ole mitään tuon rinnalla!?! :D
Tämä ajatus paukahti päähän Heinisuolla, auton ratissa, huikeiden reenien päälle. Ja jessus, mikä helpotus se olikaan! Yhtä iso vaikutus, kuin sillä, kun ymmärsin, etten olekaan hirmu viallinen, vaan introvertti. Elämä muuttui, niin tälläkin kertaa! :D Kuulostaa älyttömältä, mutta jonniin kokonen, painostava murikka se on pienikin huoli Jennipolosen syrämellä ja nyt taas yksi semmonen vähempänä. Meillä on syy kisata, ja se on ihan mahtavaa, JESSS!!! \O /
PETKUHUIPUTUS 