Luin juuri Etoelävän viimeisimmän ”Entä sitten, jos koira ei sovi käteen?”
enkä voi kirjoittamasta ja referoimasta mieltäni malttaa, sillä niin rapsakasti tämäKIN kirjoitus napsauttaa nippuun meikäläisen huomiot.
Jes pliis, kiitos nam, juuri näin!
Mulla on nyt kovaa vauhtia eläköityvä fits-like-a-glove -koira, tuo VaNdaali. Se ei siis ole huippu missään, eikä opi kaikkea naks vaan, niin kuin tuo ekan kappaleen superkoira, mutta sen kans voi tehdä mitä vaan, se on aina innokas tekemään mitä vaan minun kans voi tehdä. Se kestää just riittävästi painetta, jota sille välillä taidan aiheuttaa, se ei suutu pienistä, eikä lopeta yrittämästä, kun vaan se saa positiivista palautetta. Se on mulle ihan täydellinen. Myöskin sopivan jästi ja myös sopivassa määrin itsetietoinen ja itseriittoinen, ettei minua ala *tuttaa koiran palvottavana oleminen tai se, että joku haluaa vain koko ajan tehdä MULLE. Se on just semmonen, että kun se näkee jäniksen tai poron tai mitä tahansa vastaavaa, se kyllä lähtee ja menee, eikä sitä kiinnosta paskan vertaa, mitä minä itken perässä, mutta sitten kun ollaan tuolla ”duunitouhuissa” se ei mieti jäniksiä ja kissoja. Se pärjäsi luonnestestissä viilipyttynä läpi koko homman, pl. se ei puolusta yhtään, mikä on tosi hyvä! Se ei jää miettimään mitään juttuja sen isommin, vaan mennä porskuttelee aina hyvällä mielellä. Se on ihan mahtava whippet ja koira.
Ja haaveilen seuraavasta samanlaisesta. Kuvittelen, että jos saan sen vanjanpojan, siinä vois olla edes vähän samaa asennetta. Mutta ONNEKSI minulla on myös herkkä, pehmeä, vaikeasti motivoitava whippet. Ja helvetin vaikea pohjanpystykorva, jota en tajua yhtään. Joka ei sovi mulle ei yhtään, yhtäänisollayhtällä. Olen sille aivan liian kova, kai. Se ei ole arka, eikä pelokas, mutta paineistuu >minusta< ja se on hirmu ikävää ja harmi ja noloa. Enkä tiedä, mitä teen. Ja jos se alkaa käyttäytyä alistuvasti minua kohtaan, tilanne vain pahenee. Haluttaisi ränkyä sille päin naamaa, kuinka ”SULLAEIPIDÄPYYTÄÄANTEEKSIETTÄOOTOLEMASSAJUMALAUTA”. Eli tilanteessa, jossa ei minkäänlaiset angstit saisi nousta pintaan, nousee pahiten pintaan. :(
Siitä ei koskaan tule minun käteen sopivaa koiraa, mutta teen parhaani, että minusta tulisi edes jossain määrin sen tassuun sopiva ohjaaja.
Toisaalta sen kans reenaileminen on ihan yhtä tuskaa ja toisaalta taas hirmu palkitsevaa. Jotenkin olen sadistisesti iloinen siitä, että minulla on niin omalaatuinen ja hankala tapaus (siis minulle hankala, jollekulle toiselle varmasti ei ollenkaan hankala), että osaan arvostaa helpompaa, ja myös opin tältä hankalalta keissiltä ihan tosi paljon. Aion jatkaa yrittämistä, se on selvä.
Ja tältä hankalalta keissiltä, Pirkolta, jota myös P.V.V.K:ksi kutsun (=Pieni.Valkoinen.Vammainen.Koira, sudenpentutermein) olen oppinut myös sen, että ihan turha kuvitella, että kun se pentu, se kauan haaveiltu vanjanpoika ehkä joskus tulee, niin ”nyt tän kans tehään näin ja näin ja näin, ja näinhän siitä koira tulee”. Ehei, poijjat, ehei! Sitä pitää toivoa parasta, että se ois edes jotenkuten ojennuksessa pääkopaltaan ja sitten katsellaan ja kuunnellaan ja tutustutaan ja muistetaan, että sen ei ole kukaan edellisistä, semmonen _koiravaan_, jolle opetaan jutut tiks-näin ja sit se toimii tiks-näin. Se on koirayksilö, joka on ihan omanlaisensa tapaus, enkä minä sitä valmiiksi tunne. Eikä se minua.
..Ei väkisin yritetä runtata sitä johonkin muottiin, johon se ei vain sovi, kun samalla siinä runtatessa tehdään mahdollisesti kunnolla hallaa tulevia (treeni)tilanteita ajatellen ja päästään tilanteeseen, että saadaan pitkään ja hartaasti korjata mahdollisia tuhoja.. niin ennen kuin runttaa, kannattaa vähän tutustella koiran kanssa ja yrittää haistella, mikä se on koiriaan. Minä yritän tämän muistaa. Minä olen kantapään kautta asiaa opiskellut ja opiskelut jatkuu. Kantapään kautta.
Onneksi sentään olen hoksannut edes sen, että olen muuten tehnyt ihan helkkaristi virheitä, enkä ole oikeasti yhtään osannut katsoa ja nähnyt sitä koiraa. Eikö virheiden myöntäminen ole eka askel kohti parempaa ja kohti kasvua ja kehitystä, onhan, joohan, onhan!?!
PETKUHUIPUTUS 
Hyviä ajatuksia ja samankaltaisia itselläni tuli Etoelävän tekstin jälkeen :) Välillä on toki huonojen päivien vastapainona myös niitä päiviä kun miettii että miten ne omat koirat onkin juuri niin minulle sopivia, mutta ehkä se onkin vuosien työn tulos että me ollaan koko porukka muututtu yhdessä lähemmäs toisiamme. Noh, ainakin toivossa on hyvä elää :P
Kyllä, juurikin näin. Kaikkine puolineen, hankaluuksineen ja niine hienoine ominaisuuksineen, omat koirat on kyllä kuitenkin just ne parhaat. Puolin ja toisin kun yritetään joustaa ja opetella olemaan ja kommunikoimaan ja ymmärtämään toisiamme, niin väkisin siinä hitsautuu porukka yhteen. Oli aika, jolloin nykyinen fits-like-a-glove -Vanja oli jotenkin maailman rasittavin, enkä päässyt yhtään siihen kiinni. :P
Itse kun harrastaa lajia / lajeja rotu edellä, eikä toisinpäin, niin ei onneksi tarvitse ihan niissä pahimmissa tuskissa kieriskellä, ”kun tää ei sovikaan tähän hommaan”. Eli eka otetaan se koira, se halutunrotuinen koira, ja sitten katsellaan, mihin kaikkeen rotutyypilliseen ja ei-rotutyypilliseen meistä on. Ja harrastetaan sitten niissä puitteissa. :)