Eilen kisattiin oman seuran vuorostaan järkkäämissä Kainuun kennelpiirin agilityn piirinmestaruuskisoissa. Pallohalli vaihtui keskeneräisen keinonurmirempan seurauksena ulkokenttään Paltaniemellä, mutta paikkahan oli kertakaikkiaan loistava!
Hetken jo mietin aamulla, että miten hitossa minä nyt noin vaan harkitsematta ilmoitin Pirkonkin kisaamaan – kuten sanottu, sen kans kisat on kutakuinni kisattu – mutta sitten muistin, että minähän asetin männätalvena salatavoitteen, että tänä vuonna mulla olisi kaksi koiraa pm-kisoissa. Ja niin oli oltava. :D
Päivä aloitettiin kolmosten hyppärillä ja tein kaikkeni torpedoidakseni Pirkon suorituksen.. Nimittäin aivopiereskelin itseni ja koirani reippaalle lämppälenkille, jonka puolivälissä muistin, että tjaa.. taisi minit ja medit muutes tutustua rataan samaan aikaan. Eli vartti sitten. Eli me emme tutustu rataan..
Ripirapi munaravia kisapaikalle ja silmä kovana seuraamaan minien suorituksia ja noin niinku lennosta rataa opettelemaan. Ykkösissä tämä on kerran tapahtunut, mutta ykkösen radat on niin suoraviivaisia, että ne pystyy opettelemaan kehänauhan ulkopuoleltakin. Mutta kolmosen radat, voin kertoa, ei kaikistellen olekaan ihan piis of kakku ja tuskan hiki se jo otsalle pyrki siinä katsellessa nousemaan. Ensin opettelin hengessäni alun, sitten lopun ja pari kertaa silmät ummessa mielikuvituskipitin radan läpi, ja niillä nuoteilla suorittamaan. Vauhtia en ois Pirkkoon saanut lisää, vaikka oikeaoppisesti olisin rataan tutustunutkin. Oli sen verran kikkarainen sykkyrä, että en olisi osannut siihen persjättöä sun muuta pirkkoyhteensopivaa ohjausta soveltaa, vaikka kuinka olisin yrittänyt. Van elähän mittään, yliaikainen nolla me saatiin puristeltua ja kävipä jopa niin, että hyppärin jälkeen Piudemaisteri oli johdossa medien Piir.m. -kisassa. :D
B-agirata oli kolmosen radaksi suoraviivainen huristeltava, eli Pirkolle oikein sopiva, ja sainkin sen innostumaan ihan hyvään vauhtiin paikkapaikoin. Kohtaloksi koitui kuitenkin Pirkon lempieste, rengas, jonka se bongasi jättäen välistä yhden hypyn suorittamatta. Valitettava hylsy siis ja piirinmestaruustaisto meidän osalta loppui siihen.
Vanja oli taas iloinen oma itsensä ja kahdella ekalla radalla vauhtikin oli aivan hyvää! Jopa niin hyvää, että hyppärin alku meni vähän pelasteluksi, kun en odottanut sen hyökäsevän kakkoshypyn takaakierrosta niinkin rapsakasti siivekkeen ympäri niistoon ja jo kolmoshypyllä se ehti edelle. Mutta ei hätää, sain paketin vielä kasaan ja rata tultiin kai ihan reippaasti läpi, niin ainakin kuvittelen hatarissa muistikuvissani, kunnes Vanja. Juoksi. Viimeisen. Hypyn. Ohi. Siis juoksi viimeisen hypyn ohi muuten nollaradalla. Uuu. Sepäs! :D
Toisella radalla, siis sillä suoraviivaisella, mentiin (taas oman kuvitelman mukaan) ihan reippaasti ja yhdessätuumin. Mutta niin keskittynyt oli Jenska keppien jälkeiseen elämään laatimaansa kolmen persjätön hässäkkään, ettei edes huomannut, että Vanjalta jäi viimeinen keppiväli suorittamatta. Hylsy siis ja näin Vanjakaan ei saanut tulosta piirinmestaruuskisaan. Mutta enpä voinut harmissani olla, koska meillä oli Vanjan kans taas niin mahtavan mukavaa yhdessä radalla. Luotin siihen 175-prosenttisesti ja annoin vaan mennä. Vitsi, miten hyvä tunne se on. :)
A-agiradalla Vanja alkoi selvästi jo vähän väsähtää, mutta meni vielä ihan ok vauhdilla. Riskillä vedätin puomille, kun vauhti oli muuten jo ei-niin-säpäkkää, ja se kostautui loikkana puomin nousukontaktin yli. Aliaikainen vitska siis.
Niin lähellä olis taas ollut nollia tarjolla… Mutta mitäpä niistä – olin taas vaan niin onnellinen Vanjan kanssa rallittaessa. <3
..niin onnellinen, että illalla kisojen jälkeen iski aikamoinen haikeus puseroon. Ei voi olla sanomatta ääneen, että ikä alkaa Vandaalissakin jo näkyä, ja koko ajan enemmän huomaa miettivänsä, että eihän sitä nyt särje rynkyttäessä aksaradalla. Että olis vielä terveitä eläkevuosia edessä vähemmän rasittavien lajien parissa. Ei kai sitä tuollaisten onnellisten ratojen jälkeen pitäisi ihmisen näin itkeä, mutta omanlaisensa nieleskeltävä on se tosiasia, että vaikka kuinka haluaisin vielä lisää aikaa tämän ikioman, maailmanparhaan raitapaidan kanssa, niin ei sitä enää näissä merkeissä paljoa ole. Syksy menee nyt painollaan, talvella/keväällä kisataan, mitä pystytään, jos pystytään, kaikki olosuhteet huomioonottaen. Hyvin todennäköistä on, että SM-haaveet saan haudata ja tulevasta ei ole mitään tietoa. Nyt näen mielessäni eilispäivän ja auringon ja keltaiset lehdet ja Vanjan nauravan naaman, kun se katsoo minua siinä omaa starttivuoroa odottaessa. Tähänkö tämä ihana aksa nyt sitten loppuu?
PETKUHUIPUTUS 