Harrastusmietteitä

It’s been a while, my friend. Viimeksi mietin, kuinka pitkä tauko *mahtollisesti* – Härski Hartikais äänellä – seuraavaksi on tulossa, mutta ei tullut, kuin vajaa kaks vuotta.. että postailussa selvästi tihenevää taajuutta ilmoilla.

Kauhea kyty, mutta kauhea kynnys kirjoittaa mitään, kun niin paljon on tapahtumaa taustalla. Niin moni asia on muuttunut ja niin paljon on ehtinyt funtsia. Tuntuu, että kaikki pitäisi saada ajantasalle, kronologiseen järkkään, mutta se on kyllä pohjaton suo. :D

Ehkäpä siis  nyt vain rykäisen taas tämän hetken kuumottavimmat ajatukset tähän.

Otetaan sen verran pohjustusta, että se minun ainokainen harrastuskoirani, Petja, loukkaantui pahoin viime elokuussa ja juuri nousukiitoon lähtenyt aksaura katkesi, kuin kanan lento. Siis oikeasti. Ei ole mitään tietoa, kestääkö Petja enää enemmässä määrin esim. agilityharjoittelua tai muutakaan rasitusta. Kuntoutuminen on edennyt toki hyvin – ja kuntoutusta on tehty tolokusti – mutta tulevien kuukausien päässä on vain sumua. Normaalia elämää varmaan kestää, mutta niin..

Se oli surullinen tapahtuma. Se vitutti ja suretti monta kuukautta niin paljon, että välillä meinasi järki lähteä. Minulla ei ole mitään mahdollisuutta uuteen (agility)koiraan, ei riitä resurssit. Petja on virkeä 3-vuotias, periaatteessa koko elämä edessä. Vaatii toimintaa, ja energiaa ja moottoria on. Pitää keksiä muuta. Mutta kun ei kiinnosta muu.
-Niin ajattelin.

Suretti omasta puolesta, suretti koiran puolesta ja suretti MEIDÄN puolesta. Hittolainen sentään. Just kun se kova työ alkoi tuottaa tulosta. Saatiin kokea se FLOW, jota en koskaan ollut kokenut, tiimi alkoi hitsautua, alettiin ymmärtää toisiamme. Alettiin lentää. Ja toki oli haaveita kilvanjuoksuakin ajatellen. Kuulosti, että Petjalla voisi vauhteja riittää radallakin. Ajattelin, että kakkoslajina voitaisiin lopultakin ensi kesänä juosta ne ratakirjat ja kisata joku startti. Mutta kohtalo sanoi, että pyyhipä akka perperiä koejuoksulanketeillasi ja opettele vähän nöyryyttä.

Nyt – pian 5 kk myöhemmin – olen päässyt aikalailla yli. Vielä se välillä viiltää, siis se, että se rakkain harrastus on katkolla määräämättömän ajan. Vaikkapa kymmenisen vuotta noin alkuun. Vai onko? Kisahaaveita ei eläinlääkärit ole täysin tyrmänneet, mutta itse olen niistä kutakuinkin luopunut. Aika näyttää. Mutta yllätys, yllätys, tällä nimenomaisella hetkellä se ei edes harmita. Ei yhtään tippaa harmita, ettei ole kisapaineita. Ei paineita edetä ja kehittyä. Ei paineita NÄYTTÄÄ mitään kenellekään (?!). Mä en edes tiennyt, miten paljon paineita ja huonoakin energiaa agilityharrastukseeni on liittynyt, kun on vaan vuodesta toiseen painanut sitä sama putkea eteenpäin.

Me on pikkuhiljaa palailtu hallille ja lähdetty harjoituksissa ikäänkuin nollasta. Tehdään asioita pelkillä siivekkeillä, innejä, kiertoja, luopumista, suuntia. Leikitään lelulla, keskitytään oikeaan vireeseen. Höntsäillään vaa. Jo pelkästään se on helpottanut ja parantanut meidän kummankin mieltä. Saadaan tehdä yhdessä. Sitä ei olekaan viety pois, ei se agilityasia sittenkään loppunut.

Ensimmäistä kertaa elämässäni minulla on ihan oikea suunnitelma aikatauluineen kuinka edetään. Toki kaikki riippuu siitä, miten Petjan kuntoutuminen etenee, mutta minulla on karkea suunnitelma, jota muokataan tarpeen mukaan, ja se on ihan paperille kirjattu, kuulkaas. Siinä on humpan tahti mietittynä kevään ajalle, mutta sen jälkeen on sitä sakeaa sumua. Sen pidemmälle ei nyt pysty näkemään, mutta se näkymä kevään aikana kirkastunee.

DSC_3518-01

Yhtäkkiä tammikuun aikana huomasin, että onkin aika vapauttavaa, kun ei tarvi tehdä mitään, vaan SAA. Minusta tuntuu, että kaikki tekeminen on nyt ihan erilaista, koska taustalta on poistunut joku mystinen pakko. ”Pakko onnistua, pakko oppia, pakko osata opettaa, ei vieläkään osata, en vieläkään ole osannut opettaa, ei ikinä edetä, ei ikinä olla kisavalmiita, pakko keksiä jotain..” Eikä enää ole kiire. ”..Pitäisi edetä, pitäisi kisata, että voisi edetä, ei huvita nyt kisata, mutta pitäisi, koska pitää. Tuonkin koira on noin nuori ja jo tuolla tasolla, miksi me vaan räpelletään täällä edelleen, aika loppuu..”

Missään vaiheessa minä en ole ollut millään tavalla tili- ja tulosvelvollinen kenellekään harrastuksestani, etenemisestä, MENESTYKSESTÄ, mutta silti olen luonut jotain mielikuvituskummituksia, jotka ovat painostaneet räpiköimään ja keräämään paineita asioista, joista ei pidä kerätä paineita.

Oma ”harrastusidentiteetti” on muuttunut kuluvan talven aikana aivan toisenlaiseksi. Kun en enää näe itseäni agilitykilpailijana ja harrastamassa agilityKILPAILUJA varten, vaan näen itseni kehittymässä ja kehittämässä omaa agility- ja koulutusosaamista samalla, kun harjoittelemme asioita Petjan kanssa aivan erilaisella konseptilla. Olenhan monta kertaa harrastusvuosien aikana MUKA mielessäni päättänyt, että kaikki tämä on vain meitä itseämme varten, tehdään kaikki meitä varten, mutta silti olen AINA lipunut takaisin siihen snadisti angstiseen paskatilaan, vertaamaan itseä muihin ja vääntämään turhautuneena. Minulla meni se kolme-neljä kuukautta, että sain purtua asian läpi ja pystyin hyväksymään sen, että meidän tavoitteet on jatkossa ihan jossain muualla, kuin agility- tai juoksukisoissa. Tavoitteena taidot, ei kilpailut. Ja tämä tuntuu tosi hyvältä just nyt.

Minä väitän, että se näkyy koirassa ja oppimisessa. Toki motivaatio on kova, kun takana on monta kuukautta telakalla, mutta uskon että osaltaan vaikuttaa myös se, että oma ”kireyteni” on poistunut, kun tuntuu, että minulla on aikaa vaikka 10 vuotta opettaa tämäjatuo asia. Koska meillä ei enää ole kiire minnekään. Eikä meiltä toisaalta ole suljettu yhtään porttia, toistaiseksi.

Ja toisekseen Petjan vamman huomioiden se, mikä todennäköisesti pahiten fyysisesti rasittaa, on toistot. Kaikki harjoittelu pitää lähteä siitä, miten asia saadaan tehtyä mahdollisimman vähillä toistoilla, ilman turhaa hinkkaamista ja rynkyttämistä. JA SE puolestaan pakottaa suunnittelemaan harjoitukset hyvin!

Ainahan harjoitukset pitäisi miettiä etukäteen ja suunnitella hyvin. Pitä – I – S – I. Mutta montako kertaa on tullut kuitenkin lähdettyä puolihuolimattomasti paahtamaan turhia toistoja miettimättä sen enempää..? Joskus muistaakseni on tullut. :silmien pyörittelyä:
Asioita, jotka on aina tiennyt, mutta konkretiaksi ne ovat muuttuneet vasta pakon edessä. Hävetä saisi vähän. :)

Loppukaneettina lisään vielä, että totta kai tärkeintä on, että koira on elossa ja pystyy elämään normaalia, hyvää elämää. Ehkä se on liian pitkälle inhimillistettyä (taijotahisemmosta, keksikää hyvä sana tuohon), ajatella, miten sääli on KOIRAN KANNALTA, ettei jotain harrastusta voi jatkaa. Agilitykin on vain yksi laji ja siihen liittyvät toiveet ja odotukset  ja tittelit ja muu hörste on meidän ihmisten toiveita ja odotuksia ja titteleita ja hörsteitä. Koira ketut välittää kisakirjamerkinnöistä ja todennäköisesti elää ihan tyytyväisenä ko. harrastusta ilmankin. Koiralle tärkeintä ja merkityksellisintä ja se syy, miksi joku laji sytyttää, lienee yhdessä tekeminen, onnistuminen ja yhteinen ilo. Ja niistä rakentuu se juttu, miksi joku laji on niin mieluisa. Arvelen näin, ja yritän kasvaa ihmisenä, jotta osaisin tarpeen mukaan olla yhtä ”mukana” jossakin muussakin jutussa/lajissa/tempuissa/.. jotta koirani voisi saada niitä samoja onnistumisen tunteita ja hypeä huolimatta siitä, käydäänkö agilitykentällä enää koskaan. Onhan se meidän tiimi tässä olemassa edelleen, vaikken enää ikinä sanoisi maha jännityksestä pinkeänä, että ”VÄLI” ja sitten mentäs.

DSC_0005-01

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: