Mitä on menestys?

MITÄ ON MENESTYS?

Tätä sai miettimään Ikitempo tänään IG:n storyssaan.

Ajattelin ensin nopeaa pikkuvastausta, kunnes ajatus päässä laajeni ja laajeni
ja totesin, että ei sitä mihinkään tarinaan pysty vastaamaan edes.

Niin kauan, kuin olen harrastanut agilityä, olen pyörinyt koirineni tuolla alasarjoissa ja mutasarjoissa, koirat eivät ole olleet ihmeellisen taitavia, enkä minä olen erityisen hyvä koirankouluttajana, enkä urheilijana riittävän kilpailuhenkinen, voitontahtoinen ja määrätietoinen. Jossain vaiheessa olisi ehkä ollut halua edetä enemmän, saada enemmän valmennusta ja panostaa enemmän, mutta ei rahat ole kuitenkaan siihen riittäneet. Tai siis olisi varmaan, jos olisi oikeasti halunnut. Eli siis OIKEASTI. Mutta yhtä kaikki, vuosien varrella on kehitytty kyllä, liikun varmasti paremmin, kuin ennen, ja koirien treenaamsen suhteen on menty iso harppaus eteenpäin, mutta silti en usko, että me koskaan tullaan Menestymään.

–Jos menestys tarkoittaa kisatuloksia, luokkanousuja, arvokisatuloksia, rankingkärkeä, nollia, podikkapaikkoja ja mitä nyt ikinä.

Paitsi että TopTeamin ekalla kaudella Marjon (@hypnoticdogsport) psyykkarissa minulle aukesi iso asia. MINÄ ITSE MÄÄRITTELEN, MITÄ ON MENESTYS.
Woah.

Tästä olen hekumoinut aiemminkin.

Kun on vuosikausia yrittänyt vaientaa sisäistä kriitikkoa, yrittänyt tehdä vain itselle, yrittänyt olla vertaamatta muihin ja yrittänyt olla välittämättä tuloksista, yrittänyt olla ottamatta paineita kisaamisesta tai siitä, miten koiralle se opetettu asioita. Miten nopeasti se oppii ja yleistää. Kun on tulkuttanut itselleen, että minulle whippetieni kanssa on ihan oikeus harrastaa lajia ja olla iloinen, jos onnistuttiin, eikä aina tarvisi ajatella perään, että ”..mutta onhan nuo muut paljon nopeampia ja taitavampia. Ja olen vähän naurettava whippettätiaksaaja. Whippetitkin vähän höpöhöpö agilitykoiria. Tavallaan ihan sympaattisia, mutta ei nyt mitenkään vakavastiotettavia..” Jos tällaista yksinpuhelua vastaan on taistellut ja aina epäonnistunut siinä. Koska paineet. Koska tulostavoitteet.

Mä en ole koskaan oikein tajunnut, mistä tämä kaikki kumpuaa. Rotuvalinta on tehty 15 vuotta sitten. Harrastusvalintakin on tehty vuosia sitten. Ne on lukittu. Niin miksi sitten edelleen koen, että eipä tässä meillä ole sijaa. Eipä me. Mitäpä me. Kun olen päättänyt, että nämä koirat, muuta ei tule, niin hittoako sitten edelleen narisen mielessäni siitä, miten riittämättömiä sitä ollaan. Muttan toisaalta mä luulen, että se on ihan sama, olipa minulla minkä rotuinen koira tahansa, pohjanpystykorva tai bordercollie, kävisin näitä samoja asioita läpi. Riittämättömyys, osaamattomuus blabla. :D Voi olla, että ne on ihan yksittäiset, yksien ihmisten kommentit, jotka nakertavat itsetunnon rippeitä. Tällainen koutsin sanoma: ”jooei, ei teillä tule tästä mitään. Teidän on parmempi siirtyä tuonne höntsäryhmään, niin voitte siellä tehdä kevyesti höntsäagilityä” (tämä siitä, kun epätoivoissani itkin ja tuhersin, kun en osannut korjata vikaa, kun koira ei pujotellut keppien viimeistä väliä. Joku kouluttaja olisi alkanut yhdessä ehkä miettiä, mitä voitaisiin siihen keksiä…). Tai pennunottamiseen liittyen kommentti: ”jos sinä aiot agilityä harrastaa, laita sitten ees kunnon koira”. Nämähän on vähän myrkkyvä herrrrrkälle shhielulle. -No, onneksi niistä nousi enemmänkin sellainen asenne, että watch me & fuck off. Mutta silti ei pelkkä tahdonvoima riittänyt nujertamaan sisäistä mulkvistia, jota muutama tosielämän mulkvisti ruokki.

Ja sitten kun on päässyt TUOSTA yli. Viime talvi muutti kaiken. Tarvittiin vain yksi pahasti särkynyt koira, kaiken loppu ja uusi alku.

Tällä hetkellä minä olen menestyksen huipulla. Koska ^^
Minä määrittelen, mitä on menestys.

Loukkaantumiset ovat aiheuttaneet murheita kuluneen vuoden aikana enemmän, kuin tarpeeksi, mutta mitä tulee yleisesti ottaen agilityyn, niin
Oh, the lightness & happiness of doing agility – voi tätä harrastamisen keveyttä ja onnea. On vain onnistumista.

Alkuun pakotettuna, sittemmin muuten sisäistettynä, kaikki kisahaaveet ja -haikailut ovat jääneet. Ja ehkä juuri se tekee sen, että ei ole määräaikoja, aikatauluja, eikä tulosvelvotteita. Itse tai muiden luomia. Ja tällaisena haluan tämän pitää. Haluan, että juuri tällainen tunne minulla pysyy harrastuksessa loppuelämän. Jos kisaaminen kuitenkin joskus on ajankohtaista, haluan, että silti pystyn säilyttämään tämän, tämänhetkisen tunnetilan. Koska kun kaikki alitajuntainen puristus on poissa, oma suhtautuminen koiran kouluttamiseen, itsensä kouluttamiseen, virheisiin ja kaikkeen on muuttunut. Hartiat ovat laskeneet. Sen vaistoaa myös koira. Se ei kiehu enää, se oppii nopeammin, treenit ovat iloisia, lyhyitä ja tehokkaita. Ei ole turhautumista, ei negaatioita. Me ollaan sellaisessa treenikuplassa, johon ei pääse pahat ajatukset, muiden mietteet eikä mikään.

Näin minä haluan sen olevan. Näin me olemme meidän menestyksen huipulla.

Toisaalta se on harmi, koska tällaisena harrastajana ei ole erityisen toivottu valmennusryhmiin tai vaikkapa pidempiaikaiseen valmennussuhteeseen. En halua valehdella, että joojoo, kisaaminen on tässä tavoitteena, koska ei ole. Ja valitettavasti tiedän, että valmennusryhmiin ei oikeastaan haluta meikäläisiä, jotka haluaa kehittyä koirankouluttajana, ohjaajana, opiskella koiran kanssa taitoja, kehittyä paremmaksi ja paremmaksi, mutta ei haaveile kisaamisesta. Ymmärrän, että moni valmentaja ei jaksa motivoitua valmennettavasta, jolla ei ole näitä tilastoissa näkyviä tulostavoitteita. Minulla on 14-viikkoinen pentu kasvamassa, haluaisin sen kanssa agilityä harrastaa, ehkä sitten joskus kisatakin. Mutta jos minun pää ja mieli ei kestä kisaamista, jos se yrittääkään palata takaisin siihen vanhaan paskaan, lopetan. Jos minä en edelleenkään sitten pysty ”kisaamaan meille itselle”, en saatana kisaa ollenkaan. Koska en aio enää ikinä tuntea alemmuutta (turhaa, itsekeksittyä), syyttää itseäni, kääntää syytöksiä koiriini ja olla niihin tyytymätön, vain koska en pysty pitämään kuulaani kasassa, kun menen ”julkisesti esittelemään ja mittaamaan taitotasoani”. Niin kauan, kuin en keksi, miten saan pidettyä ”ne muut” :bohooo: ulkona meidän kuplasta kisakentällä, en kisaa.

Kun on päässyt irti kaikesta ikävästä kuormasta ja tilalle on saanut jotain isoa, niin voi kuvitella, että jos oikein pyhähenki pätkäseisi ja uskoon jysähtäisi, niin samanmoinen voisi olla fiilis.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: