Matkasta ja määränpäästä

Just tänään Tiia Riikola / Avarian Sportdogs kirjoitteli instafeedissään (kurkkaa IG @tiia.riikola ) ajatuksia matkasta ja määränpäästä, tärkeysjärjestyksestä ja hetkessä elämisesta ja JUURI tätä olen pyöritellyt päässäni viime aikoina erityisen paljon. Iski kovasti. Iski niin kovasti nyt, että ei sopinut ees instan naurettavaan maksimimerkkilimittiin tämä pikkuajatus. :D

Tätä samaa olen mussuttanut joka tuutista kyllästymiseen asti, mutta kyllä, olen vähän niinku uskoon tullut. On jotain niin paljon parempaa, kuin se määränpää. Se koko reissu ja siis just tämä kohta sitä reissua. Minulla on koirien kans nykyisin aina niin mukavaa (oli ennenvanhaankin, mutta oli myös paljon turhaumaa ja huonoa painolastia), ja ollaan ihan parhaita, juu. Siksi mietin, haluanko ikinä kisata, koska en halua enää ikinä sitä paskaa oloa, joka usein esim. kisoista jäi. Ja pelkään, että jopa joku kouluttaja voisi sohaista sellaiseen kohtaan, että se minun kuvittelema, tai TUNTEMA, ihastuttava kupla särkyy ja kadotan sen! Eikö olekin hassua?! Koska nyt kun olen päässyt jonnekin sellaiseen ”paikkaan”, jossa haluaisin aina olla (enkä puhu mukavuusalueesta, vaan tunnetilasta), olen tosi, tosi varovainen, että en sitä hukkaa. Roikun siinä kynsin ja hampain kiinni. Opettelen, miltä se tuntuu ja maistuu, että osaan siihen pettymyksen hetkellä loikata takaisin. Ennen tein asioita kisoja varten, ja varmaan joitakin muita ihmisiä varten ja heidän odotuksiaan ja ajatuksiaan varten (niitä mitä kuvittelin) ja onnistuminen oli siitä lähtökohdasta pakonomaista, mutta olen lopultakin päässyt tuon kaiken yli ja teen asioita vain meidän tiimille. Niin, että meillä on hyvä.

Olen koittanut miettiä, mikä tässä oikein on pelottavaa, mitä minä välttelen? Kävin vuosi sitten kivan kouluttajan valmennuksessa. Meillä meni huippuhienosti. Tuli onnistumisia. En olis uskonutkaan, miten hienoja pätkiä pystyttiin tekemään. Ja silti valmennuksen jälkeen oli jotenkin huono olo. Pettynyt? Ärtynyt? Likainen? Ei yhtään sellainen hype, mikä joskus on ollut. Ei tullut hankalaa palautetta, tietenkään, tuli hyviä vinkkejä ja kannustusta, mutta mikä siitä teki niin vaikean lopulta? Miksi oli hankala ja huono mieli?
-Ehkä siksi, että tuollaisessa tilanteessa en pysty niin intensiivisesti keskittymään koiraan. En pysty huomioimaan sitä sillä tasolla, kuin itsenäisesti treenatessa. Joudun keskittymään kuuntelemaan. Joku murtautuu meidän kuplaan.

Se on ehkä se vaikein juttu. En päässyt siihen treenimoodiin, mikä meillä on keskenään tehdessä. Ja ehkä vähän säikähdin sitä tunnetta. Kun oli jo pitkään ollut niin huippu fiilis, oli päässyt yli kaikesta ikävästä taakasta ja tuntui, että tässä sitä ollaan ihan 120% tiimi ja täydelliset toisillemme. Ja sitten kun tulikin se ärtynyt ja pettynyt olo. Säikähdin tunnetta ja säikähdin sitä, että luiskahdan takaisin siihen samaan, vanhaan huonoon ja ikävään. Ehkä tämän ymmärtäminen tuo lisää avaimia työkalupakkiin – pystyn tilanteet palastelemaan ja käsittelemään, ja osaan niihin suhtautua, kun tiedän, mistä kaikki johtuu. Koska eihän se niin ole, että jos yksittäinen, poikkeuksellinen valmennuskerta ei ole 110% flowta, se on silloin epäonnistunut treeni. -Se ei ole samanlainen, kuin meidän itsenäinen treeni, ja koirakin voi jäädä vähän ”paitsioon”, sillä hetkellä, kun minun on keskityttävä kuuntelemaan ja ymmärtämään, mutta se ei ole vaarallista! Treenistä kerätään listalle puuhapisteet ja kotiläksyt, ja sitten tehdään taas ”privana” 110% intensiteetillä. Eikö vaan!? Hoksasin tämän nyt kirjoittaessani!

Olen ajatellut, että pitäisi varovasti uskaltatua enemmän noihin ^^ minulle haastaviin tilanteisiin, pitää tiukasti kiinni tästä omasta jutusta, siis tunnetilasta, eli tästä minun ja koirieni ihmeenihanasta kuplasta. Tavallaan vähän sörkkiä niitä rajoja ja vahvistua. Ja tulla niin vahvaksi, että huolimatta siitä, mitä kommentteja/tunteita/ajatuksia/käsityksiä, ja ketä ikinä kohtaan, pystyn pitämään kiinni tästä meidän omasta asiasta. Eikä kyse ole siitä, ettenkö kestäisi kritiikkä ja ohjeistusta, ei suinkaan, vaan kyse on siitä, että pelkään, että alan taas soimata itseäni taitamattomuudesta ja menetän uskon ja otteen. Tai siis itseasiassa kun mietin, ehkä se kuitenkin on juurikin sitä, että pelkään kohtaavani kritiikkiä ja pelkään, että hitaasti ja vaikeasti uudelleen rakennettu koiraharrastusitsetuntoni taas romuttuu. Kuinkahan paljon kannustusta pitäisi saada, että mieli, ja siis se itsetunto, kasvaisi tosi, tosi vahvaksi..? Mä luulen, että sitä ei voi ulkopuoliset oikeastaan tehdäkään, vaan se pitää lähteä itsestä. Ja olen vähän niinku siinä nyt.

Jos minä ikinä enää menen kisaradalle, niin tavoitteena on ainoastaan tämä tunnetila kaiken jännityksen/pettymyksen whatever sijaan. Että pystyn näkemään meidän tiimin yhtä huippuna, kuin näen sen meidän ikiomissa ja ”privaateissa” treenihetkissä. Mutta tällä hetkellä en oikeastaan keksi yhtään syytä, miksi edes kisaisin. Mitä se minulle ikinä enää antaisi? Toki tämä ajatus voi muuttua ja saa muuttua. 🙂

Jotenkin tämä kuulostaa hirmu raskaalta näin luettuna.. mutta ei se itseasiassa ole. Olen käynyt ison asenne-/ajatus-/tunnemyllerryksen läpi kuluneen 2-3 vuoden aikana ja nyt aletaan selkeästi olla (emotionaalisen) aallon harjalla, ja alan jo nähdä, mitä ja mikä minä olen koiraharrastajana. Olen alkanut uskoa itseeni ja omaan asiaani, ja todennut, että tärkeintä on se tunne. Vielä pikkusen ”treeniä” ja vahvistusta, niin tiedän, että voin päästä yli hankalista asioista, ja palata aina tähän tunteeseen. Ja käydä ehkä vaikka kisoissa, ja tuntea silti näin. Olen tajunnut, että minun koiraharrastamisessani kaikki lähtee tunteesta. Koirani imee, kuin sienet minun tunnetiloja. Tunnen vahvasti ja vaikka olen analyyttinen ja pystyn ratkaisemaan ongelmat käytännöllisesti, enkä tunne edellä, tunnetila lopulta kuitenkin ratkaisee, miten onnistun. Tunteet näkyy minun naamasta. Se on vähän noloakin, mutta toisaalta, se on ainakin rehellistä. Se on ominaisuus, en voi sitä peittää.

Jos ja kun opin pitämään yllä tämän ”taian”, mistä olen niin paljon puhunut, ja osaan siihen palata omin avuin, olen tosi vahvoilla myös kaikessa, mitä tulee harrastamiseen (ja elämään). Vain oikeassa tunnetilassa pystyn näkemään ja kuulemaan koiranikin.

Ja välillä sitten mietin, onkohan mulla jo päässä jotain tosi pahasti vialla. 🤡 ding dong

Post Scriptum alias jäläkikirjotus: Taas tässä näpytellessä ajatusten sekamelska asettui ojennukseen ja tähän hommaan tuli järki. Jopa ratkaisin yhden ongelman.
-Pitäisi miettiä vähemmän ja kirjoittaa enemmän.

Advertisement