Marraskuinen vesimattokäynti kirvoitti mietiskelemään tarkemmin tilannetta reilu vuosi Petjan leikkauksesta.
Kaikki on oukei. Petja on oukei. Jalka ei kipeydy liikkumisesta ja rasituksesta.
Jumpat, vesimatto, nousujohteinen rasitus, ”suunnitelmallinen lenkkeily”, spurtit pellolla jne. ovat tuoneet Petjan taas aivan hyvään peruskuntoon.
Syksyllä otettiin lisäksi etävalmennusjakso hyppytekniikan parissa ja se oli mannaa kropan hallinnalle ja uskallukselle käyttää leikattuakin jalkaa kunnolla! Alku oli vaikea, mm. taipumisharjoitus todella haastava, mutta syksyn edetessä kehitys kyllä näkyi silmissä.
Jotkut koirat palaavat esimerkiksi agilityn pariin vielä leikatullakin polvella, mutta ei Petja. Kyllä sen liike on voimaan ja vauhtiin nähden kömpelöä ja näkee kyllä minkä verran jäykkyyttä ja hitautta kaksi isoa vammaa on aiheuttanut. Ei ole mitään järkeä enää ohjata sitä hosumaan korkeille hyppyesteille – Petjan vilkkaudella ja hulluudella siitä seuraa vain isompi katastrofi.
..mutta ei Petjan tarvitsekaan! Eikä se juokse vieheen perässä. Ajakoot joskus puolivallattomasti vaikka jänistä, jos on ihan pakko. Meillä on hoopers, nenälajit, hiihto, bikejoring, ja mikä tärkeintä, se voi vapaasti liikkua missä haluaa ja miten haluaa, ja sikäli viettää ihan 100% aktiivista koiranelämää. Vain ilman agilitya.
Sen verran ”ohjatussa” liikunnassa on otettava huomioon, että huonompi jalka on huonompi jalka. Petja säästää sitä automaattisesti ja koko ajan on pidettävä huoli, että balanssi säilyy, eikä ero terveen ja leikatun jalan välillä pääse taas riistäytymään. Puoliero oli aika haastava saada katoamaan.
Ajattelin kesällä, että tällainen kevennetty (kelluntaliivi) matkauinti voisi olla hyvää urheilua, mutta ei. Muutaman minuutin jälkeen vtj lopettaa työskentelemisen ja pelkästään otj tekee hommia. Samoin vaikkapa reippaamat hiihtolenkit laukalla eivät vielä edellisellä kaudella toimineet. Laukassa on helppo fuskata ja keventää huonompaa puolta. Sen sijaan ravi on poikaa ja koivet on käytössä tasapuolisesti. Myös vesimatto on tässä aivan ässä, koska liikettä pystyy niin hyvin kontrolloimaan.
No nyt vuotta myöhemmin voi nähdä kehityksen ja muutoksen jalan käytössä, myös laukassa. Ollaan päästy tekemään mukavan reippaita hiihtolenkkejä (4 km rinkiä) ja miten hyvin liike on balanssissa. Tuota aiemmin nähtyä fuskaamista ei enää olekaan ja todella tasapainoisesti Petja rullaa menemään. Ja ilolla. Ja vahvasti. Ja onnellisena!
Vähän jäykäksi polvi tai kinner jäi, ja voisi tuota yrittää vielä venytelläkin, mutta ei näytä Petjaa vaivaavan. Hieman paksumpi leikattu polvi on myöskin, ja hiivatin arka kylmälle, eli kovemmalla pakkasella haalari on pakollinen, mutta nämäkään asiat ei elämistä hankaloita käytännössä mitenkään. Asiasta tietämätön ei kyllä pysty kopeloimatta sanomaan, että tällä koiralla on vej bicepsjänne poikki ja muut lihakset, kuin hauis tekee koukistustyön, ja vtj polvi on kasattu rauvvalla.
Tottahan Petja saa juosta ja kirmailla, minkä sielu sietää, mutta näissä hihnassa tapahtuvissa aktiviteeteissa on oltava näköjään ajatus mukana. Siitä ei päästä koskaan.
Maailma on erilainen koirankuntouttajan silmin 😄, ja varmaan Petjan koko loppuelämän tulen vahtaamaan kesämökin pitkissä portaissa, miten tasaisesti se askeltaa rappuset ylös, pompauttaako se takasta aamupissalle painellessaan, meneekö eepeetä pyörän sivulla, onko reidessä aavistus värinää irti spurttaamisen jälken jne.jne.
Mutta yhtäkaikki tässä kohti voi kai todeta, että loppu hyvin, kaikki hyvin. Kyllä siitä vielä koira saatiin. ⭐ Katkeruuskaan ei enää nakerra.
PETKUHUIPUTUS 