Ja vähän koirastakin.
Meidän ensimmäinen TopTeam -leiri oli helmikuussa. Oli tosi kiva leiri ja se ylitti kaikki odotukset.
Jännitti vähän, miten minulla pysyy pää kasassa ja pystyn keskittymään vain omaan tekemiseen, mutta pysyi ja pystyin. Kuplaan päästiin ja kuplassa pysyttiin.
Viimeksi, kun olin TT:ssa, oli eri koira, en vielä osannut sen kanssa pelata, enkä sitä ymmärtänyt. Oman pään kanssa oli tosi vaikeaa osin siksi, että olikin niin haastava koira, enkä ollut tajunnut, että en ollut kolmosluokkalaisen, pomminvarman Vanjan ohjaaja enää, vaan oli tullut uusi koira, joka oli ihan erilainen, ja edes mikään vanha ei pätenyt.
Oli tosi vaikea nähdä meissä mitään hyvää ja jälkeenpäin tajusin, että olin siihen aikaan melko masentunutkin, jotain synnytyksen jälkeistä masennusta kai. Mutta siis kaikenkaikkiaan se koko asetelma oli ihan paska. Ja seuraavalla kaudella Petja sitten vielä loukkaantui. Jotenkin häpesin kaikkea, häpesin sitä mitä olin, häpesin meitä, ja oli ihan paskaa. Aika hevi mindset.
Nyt oli niin hienoa lähteä valmentautumaan täysin eri asetelmasta, oppimaan ilman paineita, ja paineet sain pidettyä pois.
Treenivihkoon kirjasin viikonlopulta tärkeimpänä havaintona, että en kertaakaan koko viikonlopun aikana verrannut itseäni muihin.
En k e r t a a k a a n.
Tai miettinyt, miten kaikki on hyviä ja minä en. Kertaakaan ei käynyt sitä myrkkyä mielessä.
Eli ihan valtava muutos on tapahtunut ihmisessä, nimenomaan pään sisällä, parin viime vuoden, ja varsinkin kuluvan talven aikana.
Joudun sanomaan, että sitä muutosta ei olisi koskaan tapahtunut ilman Petjan loukkaantumista. Valitettavasti.
Pieni toivonkipinä heräsi siis myös kisaamiseen liittyen. Että kun olen nyt pystynyt pitämään omasta kuplasta kiinni kokonaisen viikonlopun tuollaisella leirillä, saattaisi olla, että pystyisin pitämään siitä kiinni myös kisoissa (sitten kun on sen aika). Olen luvannut, että en kisaa niin kauan, kuin pää ei sitä kestä, mutta nyt näyttää vähän, että se saattas joskus kestää! Uuu! 🙂
Onnistuneeseen viikonloppuun vaikutti merkittävästi myös onnistunut tavoitteiden asetanta. On helppoa kokea onnistuneensa, kun antaa itsellensä mahdollisuuden onnistua. Virheetön oppiminen, juu nou.
Olin asettanut tavoitteet niin – ja huomioinut – että jos Igor ei pysty, niin Igor ei pysty, ja silloin keskitytään tekemään vaikka yksittäistä pientä tehtävää superpalkalla ja totutellaan uuteen ympäristöön ja tilanteeseen. Siinäkin on harjoiteltavaa asiaa kerrakseen. Olin miettinyt ja hyväksynyt valmiiksi sen, että jos Igor näyttää olevan sunnuntai-iltana liian väsynyt, on aivan turhaa hangata sen kanssa esteillä puoliväkisin, oppimis- ja sisäistämiskyky nollassa. Silloin Iksu saa relata häkissä ja minä nautin kuunteluoppilaana olemisen ylellisyydestä. Minä tunnen koirani parhaiten, minä voin ja saan tehdä ratkaisuja.
Tuolla ajatusmallilla oli aika paljon helpompi päästä maaliin. Onnistua. Saavuttaa tavoitteita ja jopa ylittää ne.
Igor kuitenkin yllätti tosi positiivisesti ja vain paransi pitkin leiriä. Seuraavalla leirillä uskallaan katsoa radoilta jo niitä haastavampiakin asioita, kun tiedän, että Igor pystyy kyllä omalla tasollaan ”leiriolosuhteissakin” tekemään. -Kunhan pidän mielessä treenivideoillakin nähdyt asiat, varsinkin sen, että vaikka Igor kovasti menee, tekee ja yrittää, se myös väsyy ja silloin on turha enää rutistaa.
Mutta noinniinku kokonaisuutena oli ihan hullun hyvä mieli, kun ajelin kotiin. Igor oli niin hieno, osasi niin hienosti niitä asioita, joita ollaan nyt talvi etävalkkatehtävinä tehty, ja oli aivan mahtavaa nähdä, miten se pystyi miettimään ne asiat myös tuolla uudessa paikassa, kovassa hälinässä ja hulinassa. -Se on kuitenkin aikamoinen kontrasti meidän perustreeniin, kun kahdestaan hallilla hengaillaan. 😃
Minusta on silti ihan käsittämätöntä, että voin kirjoitella tällaisia juttuja ja olla oikeasti ja myös tunnetasolla tämän takana. Ei ole pahaa mieltä, ei riittämättömyyden tunnetta, kateutta. Meikämarmeladi (Antti Holmaa lainatakseni) on kyllä muuttunu naene.
PETKUHUIPUTUS 