TopTeam -leirin toinen merkittävä havainto liittyi jännittämiseen.
En ole ollut ennen muinoin elämässä erityisen kova (agilitykisa)jännittäjä, kunnes koira numero 4, Petja, sai kiivaalla presenssillään kaivettua minusta esiin ihan hirveitä, tilannesidonnaisia, fyysisiä reaktioita. En pystynyt jättämään sitä harjoituksissakaan lähtöön ilman, että pallea tuntui kuroutuvan. Lentävällä lähdöllä päästiin kutakuinkin kakostelematta liikkeelle, mutta helppo on kuvitella, mitä muutenkin ylärekisterissä soittelevalle koiralle tekee ohjaajan kiristyminen täydelliseen nippuun..
Kisoissahan tilanne oli sitten vielä ultimaattisesti pahempi. Hetki ennen starttiin kävelemistä ylävatsaan pamahti hengen salpaava pallo, liikkeet menivät nykiväksi, kaikki rentous oli tipotiessään, olo oli hutera, hankala, irrallinen ja kaikki kontrolli pois omista käsistä. Eli ei puhuta siitä hyvästä, pienestä kisajännityksestä, joka saa kenties skarppaamaan ja jopa ylittämään itsensä. Järjen ininä moisen tuntemuksen tarpeellisuudesta ja kohtuullisuudesta siinä tilanteessa vaimeni ylitse rylläävän tunnevyöryn alle.
Vuodet vieri ja koirakin vaihtui, mutta huomasin viime syksynä, että ”lähtöön” (puhutaan nyt kuitenkin ihan treeneistä) käveleminen Igorin kanssa pasautti taas tuon vanhan tutun reaktion pintaan. Ilman mitään syytä. Ei ollut pelkoa, ei ollut paineita, ei ollut y h t ä ä n mitään jännitettävää. Ja sieltä se vain tuli. Olin aika vakuuttunut, että sen perkeleen kanssa sitä sitten kans ollaan ja kärvistellään, jäädäkseen on tullut.
Harri Gustafsberg jutteli (en valitettavasti muista tarkalleen, missä – voisin veikata, että Karhuryhmä-jaksossa) siitä, että kun ehdollistuu tiettyyn asiaan pitkään, se ehdollistuma tai assosiaatio toimii triggerinä, joka saa hermoston reagoimaan tietyllä tavalla.
Pahoittelut erittäin epäprofessionaalista kalikkakielestä, en osaa asiaa oikeilla termeillä tähän referoida, päässäni vain sen ymmärrän, mutta raakasti tiivistettynä ”vihje” tai signaali saa aikaan (fyysisen) reaktion.
Aivan.
Tokihan minä tämän tiedän. Koiramaailmasta. Miten tavattoman helppoa on saada ehdollistettua koiralle vaikkapa kiihtynyt mielentila tiettyyn sanalliseen vihjeeseen (Igorilla peruuttaminen). Tai liittää tietynlainen tunne tiettyyn tilanteeseen (Petjan ohitukset on tästä hyvä esimerkki).
Minulle itselle esimerkiksi tietyt tuoksut on sellaisia ärsykkeitä tai markkereita, joihin liittyy vahvojakin assosiaatioita. Joku tietty kasvi nakkaa minut lapsuuden kesän hetkeen. Mies kuoli heinäkuussa helteellä ja seuraavat kymmenen vuotta heinäkuut haisi kuolemalle. Teininä oksesin railakkaasti vattulikööriä Poison-hajuvesi paidasta löyhyten ja edelleen se hajuvesi saattaa nostaa vähän karvasta makua suuhun. Nämä on siis just niitä samoja juttuja, kuin lähtöön käveleminen..
Miten en tullut ajatelleeksi, että systeemi toimii tismalleen samalla tavalla myös ihmisellä. Olin ehdollistunut siihen, että kun jätän koiran lähtöön, kohta alkaa kaaos. Jota jännitin, vihasin ja ehkä vähän pelkäsinkin (tarkennetaan, että en ole pelännyt koiraa, vaan omaa reaktiotani).
Mutta mikäli siis koiran reaktiota ja tunnetilaa on mahdollista muokata vastaehdollistamisella, niin kai se toimii kaksjalkasenkin, ajattelevan elukan kohdalla. Se hermostollinen hässäkkä pitää saada katki. Pitää vain tunnistaa, mitä hantaakia lähdetään kääntämään.
No, tässä talven Igorin kanssa treenattuani mukavassa, muuttuneessa mindsetissä, olen oppinut luottamaan, että ei mitään (pahaa) tapahdu. Olen oppinut lukemaan koiraa ja vaikuttamaan sen tunnetilaan. Ja omaani. Se ei ole siis hallitsematonta riehumista ja kiehumista, me pystytään hanskaamaan niitä asioita. En ollut huomannut asiaa ajatellakaan, mutta jossain kohti jännitys on kadonnut. -Vastaehdollistuminen, tiiättekö! Ei tule enää sellaista hermostollista reaktiota kyseisessä tilanteessa.
TopTeam -leirillä oli menossa viikonlopun eka treeni. Koiran fysiikkaa ja mm. meille tosi tuttua hyppytekniikka-asiaa. Mukavuusalueella siis. Fiilis oli hyvä, avoin ja positiivinen. Oma vuoro lähestyi ja mietin, pitäskö pikkuhiljaa lähteä hakemaan Igge autosta, ja PAM!! Ihan äkkiarvaamatta ja ihan puskista se vanha kaveri, kutsutaan sitä vaikkapa nimellä paskapallo, jysähti ylävatsaan ja polvet notkahti. Sekunnissa tulvi mieleen hermostuminen, epävarmuus, ”itsestä irtoaminen”, kontrollin menettäminen ja niin edelleen. Kerkesin hetken jo epätoivoisena ajatella, että no niin, tässä se nyt on ja tähän kaikki kosahti..
Kunnes päätin rimpuilla vastaan.
Kuulostaapa vähän hölömöltä, mutta en keksi tuohon nyt mitään raflaavaa ilmaisua.
Muistin jostain, että hengittäminen auttaa, happea tarvitaan aivoille. Syke laskee, kun hengittää syvään. Vedin pari kertaa syvään henkeä ja puhalsin ulos ja samalla tavoittelin sitä juuri äsken vallinnutta hyvää ja rentoa mielentilaa, joka onneksi oli vielä vereksenä mielessä, ja siihen pystyin tarttumaan. Ja pallo hävisi. Jännitys hävisi. Jalat oli tukevasti maan pinnalla, homma oli hanskassa. Ai saatana. Meikä in charge.
On se muuten mieletön hallinnantunne, kun pääsee edes hetkeksi oman itsensä herraksi. Ymmärtää vähän niitä mekanismeja, taustoja, ja osaa painaa oikeita nappuloita.
Ja toisaalta pystyy myös ymmärtämään ja hyväksymään, että nämäkin tunteet ja reaktiot on osa ihmisyyttä, kuitenkin.
Mutta kyllä kieltämättä tunne siitä, että olen MINUN johdossa, on aika hykerryttävä.
Se muuttunut mindset (viittaan edelliseen postaukseen aiheesta), se että pystyy täysin tyytyväisenä ja itseään kehenkään vertaamatta, kulkemaan omaa polkuaan, pystyy puhaltamaan ylleen kuplan, ymmärtämään omat resurssit ja olemaan tyytyväinen siihen, mitä on, ja lisäksi on pystynyt pistämään kampoihin jännitykselle ja on nähnyt pärjäävänsä sille, niin on muuten melko saakelin ylivoimainen olo.
Iha ylivoemane naene. 🤭
PETKUHUIPUTUS 