Psyykkistä ryynäystä

Uf. Takana on päivä Vappu Alatalon / Nuppijumppa  Psyykkisen valmentautumisen luennolla. Ja eilisilta hurahti yksilökeskustelussa ja ryhmäkeskustelussa.

Mitä tähän nyt järkevästi pystyisi sanomaan..? -Olen mykistynyt. Ja ihan vähän vereslihalla.

Olen mykistynyt siitä, miten vähällä vaivalla ja pienessä ajassa on tehty aika huima fiksaus asenteeseen ja ajatuksiin. Että joku on pienen briiffauksen jälkeen saanut kaivettua minun sisältä esille sen villakoiran ytimen ja nyt sille pystytään jotain tekemään. Toki itse olen ollut hyvin tietoinen asiasta, mutta itse en ole pystynyt sitä ratkaisemaan. Kaikessa yksinkertaisuudessaan. Mykistynyt olen myös siitä, että minulla on jotain oikeaa ja konkreettista, mitä aion tehdä ensinnäkin seuraavissa kisoissa. Ja aion tarkkailla vaikutuksia, mitä tapahtuu…

Pääasiallisesti käsiteltiin aiheita: keskittyminen, tavoitteet (unelmat), treenien suunnitteleminen, epäonnistumisen käsitteleminen, flow, kisaosaaminen ja paljon muuta kaiken tämän ympärillä.

Luento oli melkoisen ”raaka” tai kouriintuntuva tai mikä ikinä olisikaan passeli termi. En ole koskaan ollut luennolla, jossa porukalla itketään, sekä ilosta, että surusta, ja jossa saadaan kaivettua ihmisistä niin syviä asioita esiin. Tai ehkä luento on vähän väärä termi tälle tapahtumalle. Ehkä paremmin kuvaava olisi vaikkapa [keskustelu], sillä sitähän se pääasiassa oli.

Voin sanoa, että milloin Vappu Alatalon koulutusta on tarjolla, siihen kannattaa aivan ehdottomasti tarttua, olipa kyseessä koiraharrastus tai ihan mikä tahansa muu laji, jossa kilpaillaan tai harrastetaan tavoitteellisesti!

Nuppijumppa – Resepti: http://nuppijumppa.com/resepti/

Omalta kohdalta isoin asia oli varmastikin eilinen yksilökeskustelu ja siellä esiin kaivellut asiat. Keskusteluun valmistautumista varten vastasin viikko sitten kysymyssarjaan, jossa kerroin harrastustaustastani, sekä mahdollisista ongelmista ja hyvistä asioista, joita mielestäni harrastukseeni ja koiraani, ja tietty minuun itseeni, liittyy. Harkitsen vielä, julkaisenko vastaukset sellaisenaan.. Ei niissä ole yhtään mitään ihmeellistä, mutta niissä on asioita, joita salaa hiljaa mielessäni mietin ja mahdollisesti myös vähän kipuilen.

Tsök. Eiku laitan ne nyt tähän, kun ei niissä ole mitään ihmeellistä, mutta vältyn selittelemästä samoja uudelleen..

***

1. ”MINUN AGILITY/TOKOHISTORIANI”

Kirjoita lyhyesti miten lajin pariin päädyit ja miten, missä ja millaisten koirien kanssa olet lajia harrastanut, milloin aloitit kilpailemisen, miten olet edennyt, huippuhetkesitähän saakka, millaisia ongelmia tielläsi on ollut ja miten olet ne onnistunut ratkomaan jne. Tavoitteena on, että luettuani Sinun agilityhistoriasi tiedän miten olet päätynyt siihen pisteeseen, jossa minä sinut tapaan.

Aloitin aktiivisen agilityharrastuksen v.2010, kun kuulin, että Kajaanissa on uusi koulutuksia järjestävä toimija, RumaRakki. Agilityn alkeita kävin harjoittelemassa noin 9 vuotta sitten ensimmäisen whippetini, Diman, ollessa nuori, mutta koiran murrosikä ja totaalinen motivaation menetys mihinkään temppuiluun ja yhdessä tekemiseen (ja tietysti virheet, jotka itse tein) aiheuttivat sen, että tuolloin ei pidemmälle jatkettu.

2010 kurssille tarkoitus oli lähteä whippeturos Vanjan kanssa (s. 2007), mutta Vanjan tapaturmaisen keuhkon puhkeamisen ja pitkän sairasloman takia kurssille lopulta kuitenkin lähti Dima. Ajattelin kyllä ettei siitä mitään tule, ja mistä se motivaatio kaivetaan, kun sitä ei Dimalla ole, mutta en kuitenkaan halunnut luopua kurssipaikasta, niin kovasti olin sitä odottanut. Ajatuksissa oli siis vain yhteinen mukava tekeminen koirien kanssa, sillä liioin tämäntyyppisiä harrastuksia meillä ei ollut. Kesällä juostiin kilpaa ja siinä kaikki. Alkeet kuitenkin lähti Diman kanssa etenemään melko mukavasti ja siitäkös me innostuttiin! Diman kanssa on kuljettu pitkä tie hammasta purren, kun aikuinen koira on opetellut leikkimään leluilla, on opetellut, että lelukin voi olla palkka, on saatu nousemaan sille tasolle, että itse tekeminenkin on jo palkka, eli hirmuinen urakka Diman kanssa on takana. Ja niin kullanarvoista kokemusta, etten luopuisi mistään.

Kisaaminen ei ollut suunnitelmissa, mutta kun RumaRakki sai lopulta talviharjoittelupaikan ja pääsimme treenaamaan aktiivisesti myös talvikaudella, innostuimme myös kisa-ajatuksesta. Ensimmäiset viralliset kisat, siis sekä minun, että Diman ensimmäiset, käytiin keväällä 2012. Kesällä 2013 Dima nousi kakkosiin, vaikka takana oli koko talven treenitauko, ihmeellistä oirehdintaa, apatiaa ja haluttomuutta, ja minun epätoivoa, kunnes lopulta diagnosoitiin kilpirauhasen vajaatoiminta ja lääkitys herätti Diman takaisin henkiin. Nyt Dima on jo jäähyllä. Ei treenaa edelleenkään aktiivisesti, mutta välillä humputellaan omaksi iloksi ja kisataankin silloin tällöin, koiran ehdoilla.

Vanja sen sijaan kävi kesällä 2010 keuhkohasardista toivuttuaan alkeiskurssilla opettelemassa esteet. Vanja pyöri mukana myös jatkoryhmässä, mutta jossain vaihessa totesin, ettei agility ole Vanjan laji. Siitä ei vain tullut mitään. Sitten keväällä 2012 aloin välillä käydä myös Vanjan kanssa Rumiksen hallilla, tarkoituksena temppuilla ja tottistella edes mielenvirkistykseksi, koska Vanjalla ei oikein ollut sitä ikiomaa tai meidän kahdenkeskistä harrastusta. Innostuin välillä tekemään vähän esteitäkin, koska Vanja selvästi muisti esteet ja alkeet ja oli aivan innoissaan päästessää pitkästä aikaa esteiden sekaan.. :D Yhtäkkiä Vanja alkoikin toimia. Ja meidän yhteistyö alkoi toimia. Ja Vanjan kanssa ei koskaan ole motivaatio-ongelmia. Syksyllä 2012, kun Diman epämääräiset oireet ja haluttomuus alkoivat lisääntyä, päätin jättää Diman pois treeniryhmästä ja tilalle tuli Vanja. Ohjatusti Vanjan on edistynyt kovasti, syttynyt lajiin kunnolla. Vanjan kanssa kilpaileminen aloitettiin vuosi sitten ja viime syksynä noustiin kakkosiin.

Lisäksi laumassamme on vielä Pirkko, 2-vuotias pohjanpystykorva. Pirkko on treenannut ryhmässä 7-kuisesta lähtien ja Pirkonkin kanssa on nyt aloiteltu kisaamista. Meno on melko erilaista ketterällä medikoiralla verrattuna ryydloikkiviin maksiwipukoihin. Todella opettavaista! Pirkon kanssa edetään rauhalliseen tahtiin, en aio kerätä paineita ja aion pitää pään kylmänä. Pirkko on ihan omanlaisensa luonne ja turha kuvitellakaan, että kaikki tulisi olemaan helppoa… :)

Meidän agilityuran parhaita hetkiä on ollut ehdottomasti Diman ensimmäinen LUVA hienolla radalla ja sitten Diman luokkanousu. Toisin sanoen saavutettiin kaikki tavoitteet. Kuten sanottu Diman kanssa kuljettiin pitkä tie eritoten motivaatioasioiden kanssa pisteestä ”ei kiinnosta pätkääkään” pisteeseen ”agility on maailman parasta”. Eikä vastoinkäymiset loppuneet siihen, että motivaatio saatiin kuntoon, sitten alkoi terveysongelmat. Todettiin kaihi ja myöhemmin hypotyreoosi alkoi oireilla. Siinä kävin läpi kaikki luopumisen tunteet surusta ja harmista ja pettymyksestä taas uusiin toivopilkahduksiin ja mikä tärkeintä, opin, että on oltava kiitollinen ja nautittava siitä, mitä on, sillä mikään ei ole itsestäänselvää. Tuolloin ensimmäisenä kisakesänä tekeminen meinasi jo mennä tuloksen pakkotavoittelussa ja paineessa todella hampaat irvessä vääntämiseksi, ja ilo katosi. Koko ajan puski vain takaraivossa ajatus ”kakkosiin ennen kaihia, kakkosiin ennen kaihia..”

Voi sanoa, että onneksi koira sairastui kilpirauhasen vajaatoimintaan (mutta näin ”lievästi”), että jouduin viheltämään pelin poikki ja älysin, mikä on tärkeää ja ymmärsin tehdä totaalisen asenneremontin. Viime keväänä todettiin myös, että kaihi ei ole edennyt, eikä koira todennäköisesti tule sokeutumaan elinaikanaan, ja sekin oli mahtava uutinen. Meillä ei ollut enää paineita, meillä oli vain kaikki tiet auki ja mahdollisuus harrastaa ja nauttia yhdessä. -Niin, ja sitten saavutettiin se tavoitekin; kakkosiin ennen kaihia. Voin siis sanoa, että se piste mihin Diman kanssa tultiin, motivaation, yhteistyön, keskinäisen suhteen, asenteen, arvostuksen, ja kaiken huomioonottaen on meidän uran huippukohta.

Myös Vanjan luokkanousu viime lokakuussa oli minulle henkilökohtaisesti iso asia. Koira, ”jolle agility ei todellakaan sopinut” olikin yhtäkkiä, huomaamatta ihan jotain muuta. Vanjakin aloitti agilityn vasta aikuisena ja vaikka Vanja oli huomattavasti helpompi palkata, ja motivaatio on aina ollut kova, Vanjalle haasteellisinta on ollut opetella oppimaan. Siinä on meidän työvoitto. Se tuntuu todella hienolta.

Ylipäänsä vinttikoirista puhutaan niin kovin vaikeasti motivoitavina, mutta minä olen mielestäni onnistunut hyvin kahden kanssa (ei se ole helppoa aina ollut, niin kuin kerroin) ja siitä tunnen eniten ylpeyttä. Sen johdosta paukuttelen välillä hiljaa mielessäni henkseleitä. :)

Mutta jotta ei kaikki olisi niin positiivista, kipuilen nyt vuorostaan itsetunto-ongelmien kanssa, nimenomaan laji vs. rotu -sektorilla, täällä paimenkoiramaailmassa, ja niitä tuntemuksia yritän nyt saada itselleni selviteltyä ja oiottua. :)

2. MILLAINEN PAKETTI KOIRASI KANSSA OLETTE?

Mieti koirasi ja sinun muodostamaa kisatiimiä: millaisen panoksen tuot sinä itse, millaisen koirasi, ja miten yhteistyönne sujuu? 
Listaa SINUN a) vahvuuksiasi ja b) kehitysalueitasi kilpailijana ja harjoittelijana
Listaa KOIRASI a) vahvuuksia ja b) kehitysalueita kilpailijana ja harjoittelijana
Listaa TEIDÄN a) vahvuuksianne ja b) kehitysalueitanne koirakkona

Seuraavissa vastaan Jenni & Vanja -vinkkelistä

Vahvuuteni kilpailijana ja harjoittelijana: Kilpailijana olen mielestäni suht rauhallinen. Välillä toivon sopivaa jännitystä, joka ehkä saisi minut skarppaamaan hieman enemmän. Toivosin myös, että pystyisin ottamaan kisat hieman tolkummin, siis tavoitteellisesti, mutta en uskalla enää asetta kovia tavoitteita, koska pelkään, että tekeminen menee taas hampaat irvessä puristamiseksi. Pelkään myös pettymyksiä ja korkealta putoamista ja siksi olen maltillinen haveillessa, eli siis myös kisatavoitteita asettaessa. Haluan pystyä auttamaan koiraa jännittävässä kisatilanteessa, mutta yleensä se tarkoittaa oman kisavireen laskemista —-> haluaisin siis oppia tasapainoilemaan kisatilanteessa mahdollisimman hyvin siinä, kuinka pystyn tsemppaamaan koiraa ja auttamaan sitä unohtamatta kuitenkaan, että olemme kisaamassa ja sitä silmällä pitäen meidän pitäisi pystyä kuitenkin tekemään parhaamme, ei pelkästään ”hipsuttelemaan” :) En osaa selittää asiaa.

Harjoittelijana vahvuuksiani on se, että helpommasta ja vaikeammasta vaihtoehdosta haluan mieluusti valita vaikeamman, haluan ainakin kokeilla. En halua päästä aina helpolla. Haluan yrittää. Kehittymisen paikka olisi oman tekemisen arvioimisessa objektiivisesti. Helposti ajattelen väheksyvästi osaamistamme, enkä näe kehitystä, vaikka sitä väkisinkin tapahtuu.

Koirani vahvuudet harjoittelijana ovat yhteistyöhalukkuus ja yrittäminen. Vanja yrittää aina vaan ja jaksaa toistaa. Vanja tekee varmasti parhaansa. Kehitysalueita harjoittelijana en osaa sanoa. Sen sijaan kilpailijana hehittymisen paikka olisi sopivan viretilan ylläpito. En tosin tiedä, rauhoitteleeko Vanja minua, mutta nykyisin se on kisapaikalla mielestäni hieman liian flegmaattinen. Vanjan vahvuus kilpailijana on hermot siinä mielessä, että tapahtuipa mitä tahansa, Vanja ei ota nokkiinsa. Yhdessä peilaamme toisiamme ja näistä asioista löytyy meidän tiimin plussat ja miinukset.

3. TAVOITTEESI AGILITYSSÄ / TOKOSSA

Kirjoita, mitä haluat kaudella 2014 saavuttaa – mihin tällä kaudella pyrit.
Jos olet miettinyt jo edemmäs, kirjaa myös pitkän tähtäimen tavoitteesi.

3.1 Tavoitteesi arviointi

Miten tärkeä edellä kirjaamasi tavoite sinulle on asteikolla 1-10?
(10=erittäin tarkea, 1=ei lainkaan tärkeä)

Paljonko olet valmis satsaamaan saavuttaaksesi tavoiteesi, asteikolla 1-10?
(10=yritän kaikkeni, 1= en aio panostaa)

Miten todennäköisenä pidät sitä, että saavutat tavoiteesi, asteikolla 1-10?
(10= erittäin todennäköisenä, 1= en ollenkaan todennäköisenä)

 Onko tavoitteesi saavuttamiselle esteitä? Kirjaa millaisia?

Tavoitteeni kaudelle 2014 Vanjan kanssa on nousta kolmosiin. Mutta ennen kaikkea tavoitteena on treenata hyvin ja hyvällä fiiliksellä. Haluan myös päästä eroon itsetunto-ongelmista ja ajtuksesta, miten minulla on vääränrotuinen agilitykoira ja miten ihmiset ajattelevat, että ”mitä se nyt tuota joutokoiraansa, tyhmää vinttikoiraa, kisoissa viitsii raahata”. Haluan kääntää kaiken em. kökköenergian positiivisiksi tuntemuksiksi ja olla ylpeä meidän hienosta tiimistä. Koska hienohan se on, kun vielä minäkin sen uskoisin.

Diman kanssa tavoitteeni on treenata silloin tällöin ja kisata silloin tällöin ja nähdä aina se iloine kirppun, joka leiskauttelee valtavia loikkiaan tähdet silmissä loistaen.

Pirkko on vielä niin avoin kirja, etten juuri tavoitteita uskalla asettaa. Pirkolla on kaikki pelimerkit huippuliitäjäksi. Se on tuhottoman nopea, ketterä ja nopea oppimaan, mutta ensimmäinen narttukoirani, melko vinkula luonteeltaan, ja minulla on paljon opettelmista, jotta pääsen sisälle sen pääkoppaan ja ymmärrän ja hyväksyn sen sellaisena kuin se on. Ja kuten muutkin koirani, Pirkko pohjanpystykorvana on tehty toimimaan itsenäiseti, eikä ihmisen kiinteässä ohjauksessa. Se tuo omat haasteensa tällaisten lajien harrastamiseen. Ehkä tärkein tavoite Pirkon kanssa on opetella tuntemaan toisemme kunnolla ja luottamaan toisiimme kunnolla. Tehdä hyviä treenejä, harjoitella kisaamista ja tehdä ilon kautta. Ja maltilla. :)

3.1 TAVOITTEEN ARVIOINTI

* Vanjan luokkanousu
– Tärkeys (1-10) 6
– Panostus 8 (tietysti treenaamme edistyäksemme, mutta starttimäärät ovat niin pieniä, ettei kympin panostuksesta voi puhua)
– Toteutumisen todennäköisyys 5

* Vanjan kanssa hyvä motivaatio ja hyvä harjoittelu
– Tärkeys 10
– Panostus 10
– Toteutumisen todennäköisyys 8

* Itsetunto-ongelmista selviäminen
– Tärkeys 10
– Panostus 10
– Totetumisen todennäköisyys 9

4. MITKÄ ASIAT KOET ONGELMALLISIKSI HARJOITTELUSSA TAI KISOISSA?
Minkä ongelman toivot poistuvan tai minkä asian/taidon haluat oppia?

Em. itsetunto-ongelmat. Usko meihin ja meidän tekemiseen. Haluan siitä eroon. Kyllä koira vaistoaa minun huonot fiilikset tai epävarmuuden tai ”säkä pystyssä kisaamisen”, joten haluan niistä asioista eroon. Haluan myös oppia motivoimaan Vanjaa ja nostattamaan virettä sekä kisa- että treenitilanteessa yhteisillä leikeillä. Haluan oppia palkkaamaan Vanjan paremmin, koska haluan sen tietävän, kuinka hienoa mielestäni on, että se työskentelee ja HALUAA työskennellä minun kanssani.

5. TAPAAMISTEN TULOKSELLISUUS

Ajattele eläväsi tammikuun alkua 2015. Kun silloin joulutauolla mietit mennyttä kautta, mistä tiedät, että psyykkauksesta oli sinulle hyötyä? Mikä asia on sinulta ja koiraltasi sujunut kaudella 2014 aiempaa paremmin?

2015 tammikuussa edellistä kautta miettiessä päällimmäisenä mielessä on onnistuminen. Olen selvittänyt itsetunto-ongelmani ja pystyn iloitsemaan täysin sydämin siitä, mitä olemme tehneet. En ajattele ihmisten pitävän meitä tyhminä ja taitamattomina. :) Olen saanut työkaluja tämän tapaisten tuntemusten käsittelemiseen ja pystyn itse ratkaisemaan näitä motivaatio/mieliala/tunnepuolen mutkia. Olemme pystyneet kisaamaan ilolla ja yleensä sitä kautta tulevat muutkin onnistumiset – ne, jotka näkyvät tilastoissa.

 

*********************’

 

Halusin siis käsitellä itsetunto-ongelmaa, jonka olemassaolo on realisoitunut talven aikana. Siis sitä, että ajattelen, että minulla on vääränrotuinen agilitykoira, me olemme surkeita ja huonoja, olen jollain ihmeen onnenkantamoisella saanut räpösteltyä koirat kakkosiin, me emme kuulu sinne, eikä meillä ole oikeutusta olla siellä, viemässä muiden aikaa.

Joo, naurettavaa, tiedän. Vappu hyvin heti näkikin sen, kuinka tämä tiedostava minä ymmärtää, ettei moiseen ole syytä, mutta tunnepuolella se epävarmuus ja itseluottamuksen puute on hyvin vahva, ja se puskee väkisin läpi. Juuri näin. Tuo ilmaus, ”olemme siellä turhaan tuhlaamassa hyvien koirakoiden hyvää aikaa”, on oikein hyvä.

Ok, tässä asiassa päästiin hyvin pitkälti jutun juureen, mistä edellä kuvattu kumpuaa; osaamisesta. Niin, niiden keppien osaamisesta. Siitä asiasta on kasvanut valtavan suuri ja se on alkanut hallitsemaan kaikkea tekemistä. ”Siihenpä se kepeille kosahtaa”. ”Mahtaahan ne ihmiset kattoa taas, että opettais ees esteet koirallensa, ennen kuin tulee tänne säheltämään..” Vappu kertoi, että vastaavanlainen turhautuminen on nähtävissä hyvin monella urheilijalla, kun kohdataan ongelma, jota ei osatakaan ratkaista. Ei pystytä näkemään eteenpäin aikaan, kun ongelma on ratkennut ja hoidettu pois alta, koska ei pystytä näkemään ratkaisua. Koska ei osata, ei tiedetä. Ja silloin ongelma alkaa saada aivan uudet mittasuhteet.

Siis näin yksinkertaista. Aihe siis hyppäsi lennosta itsetunnosta pujotteluun. Ja niin pitikin, koska siinä on koko ongelman ydin, näköjään. Sain hyviä vinkkejä tekemiseen kisoissa. Miksi pujottelu onnistui Kuopion kisoissa viimeisellä radalla? Mikä oli silloin toisin? Mitä tein silloin toisin? -Olin melko varma, että nyt ne onnistuu, koska olin jo pari kertaa kevyesti torunut kesken jättämisestä. Olin päättänyt mielessäni, että  nyt kun se ne todennäköisesti tekee, jään hihkumaan ja hypettämään palkaksi, menköön loppurata sitten ihan perseelleen. Niin tein ja niin meni, mutta _voittajana_ tultiin maaliin.

Avainsana tässä kohtaa on mielikuvaharjoittelu sekä KOIRAKOMMUNIKOINTI, johon sain hyvän pohjustuksen.. Mutta siitä ehkä lisää tuonnempana. Joka tapauksessa, mulla on hyvä kutina tämän asian suhteen. Ja mulla on jotain kättäpidempää, jolla yrittää taas ratkaista ongelmaa.

Toinen maanläheisempi asia on tietysti itse harjoitteleminen. Koska ongelma johtuu selvästi koiran viretilan noususta ja siten edelleen ”malttamattomuudesta” suorittaa loppuun kiirehtiessä jo eteenpäin, pitäisi pystyä virittämään koira harjoituksissa vastaavaan tilaan (aika hiton vaikea rasti), jotta pujottelua voitaisiin harjoitella ns. kisavireessä. Siinä onkin tekemistä. Ekana tulee mieleen treeni siten, että lähdetään heti halliin tullessa tekemään ”kisarataa” ja silloin mahdollisesti koirakin nousisi edes lähelle sitä kisavirettä.. Häf tu trai, ai think.

Lisäksi kisoihin  pitäisi saada joku videoimaan erityisesti pujottelun osuus oikeasta kulmasta, tarpeeksi hyvälaatuisena, jotta jälkeenpäin on mahdollista analysoida, mitä tapahtui.

Okei, pitäisi hätätilassa onnistua pienellä panostuksella.. Ja oli kuvaajaa, eli ei, seuraavissa kisoissa päätän ennen kisaa, kuinka ”se todennäköisesti nyt ne menee ja sitten minä sitä palkkaan”. Enkä ainakaan viestitä koiralle, että ”sinne tokavikaväliin se kosahtaa”. En. :D

Se niistä kepeistä ja itsetunnosta. Mutta edellisten lisäksi, tämän päivän tuuppauksen jälkeen olen laatinut seuraavia kisoja ajatellen muitakin tehtäviä;
1. Tarkkailen omaa viretilaani ja RAPORTOIN, mitä tein, miten tein, mitä tunsin ja kenties miten meni. Yritän siis muistaa, miltä radalla(kin) tuntui..
2. Sen lisäksi teen kisa-analyysin jälkeenpäin.

Laitoin näistä kalenterimerkinnän seuraavalle kisapäivälle, en nääs meinaa unohtaa. :D Sillä hyvällä tuurilla jossain vaiheessa voin saada kiinni siitä sopivasta vireestä ja sen aikaansaamisesta näiden aiempien, raportoitujen kokemusten pohjalta.

**

Tässä päivän polttavimmat. Informaatioähky on niin kova, etten tiedä yhtään, mitä olen kirjoittanut ja miten olen kirjoittanut, koska ajatus ei tunnut pysyvän kasassa yhtään. Luulin, etten saa itsestäni irti mitään, mutta näkyyhän tuota olevan sivukaupalla paatosta. Nyt painan *tiks* Publish-nappia sen enempää miettimättä ja sitten painan *tiks* pään tyynyyn, koska huomenna on taas uusi päivän ja uudet tsydeemit; Vappu jatkaa motivointiklinikalla. En taas malttais odottaa.

Hitusen ehyempänä itsensä unille hahmottaa hän.

Advertisement