No, kuule! Me sitä täällä taas!

Ai että blogiko kuollut?
E-hei, poijjat, e-hei. Se on vain ollut luovalla tauolla. Tai en tiedä, luovalla, mutta tauolla. Ei ole kirjoituttanut. Tai olis kirjoituttanut, mutta ei ole ollut aikaa jäsennellä ajatuksia, vaikka pää on ollut niitä täynnä. Lisäksi on ollut kirjoituslukko. Niin, ja toisekseen, kun aloitin tämän blogin, sovin itseni kanssa, että saan kirjoittaa, kun sattuu siltä tuntumaan. 2,5 vuotta meni tällä kertaa tauolla. Katsotaan, miten seuraavalla.
Petkula

Pitäisi pohjustaa vaikka miten, kun kaikki on taas muuttunut.
Kirppua R.I.P. ei enää ole ja sen sijaan on Petja Vanjanpoika. Se Vanjanpoika, jota funtsin mm. Hanskaan sopivasta koirasta jutellessani >>täällä<<.

Petja täytti kuluneella viikolla kax vuatta ja tänään me aloitettiin agilitykisaura. Kisavalmiista ei vielä puhettakaan, mutta piti päästä tsekkaamaan päivän kunto ja lisäksi on pakko alkaa opetella myös kisatilanteita. MOT.

Petjasta riittäisi tarinaa heti moneksi sivuksi, mutta eipä pujahdeta sille sektorille nyt. Totean vain, että Petja on Petja. Petja on ihan eri, kuin Dima ja Vanja. Petjan kanssa on Petjan mahdollisuudet ja Petjan ”uhkat”, mutta ihan rautaselta harrastuskaverilta se haiskahtaa. Saattaa olla ihan mulle just sopiva, kun niin paljon kaikenlaisia tunteita hän nostattaa. Just tänään olen miettinyt, miten yks elukka voi olla niin jumalattoman raivostuttava ja niin jumalattoman ihananvaaleanpunainenpörröreunapilvirakaspusimahtavaeläin samaan aikaan. :D

Päivi Saarilahti kaikessa viisaudessaan syksyllä sanoikin, että meille annetaan sellainen koira, joka me tarvitaan. Eli koira tulee aina opettamaan meille jotain. Uskon tähän.

Ja jaarittelu sikseen.

Tämän päivän kolmen startin rupeama oli taas valaiseva kokemus. Päivän ehdottomasti paras onnistuminen tuli siinä, miten sain purettua sen ensimmäisen helvetinkauheanrävellysradan (jossa Petja ei edennyt yhtään, vaan riekkui ja pyöri minussa, ei irronnut, ja puri käsiä, ja posahti) jälkeiset epätoivoiset ja murhanhimoiset tuntemukset pieniksi palasiksi, osasiksi ja murusiksi. Analysoin ne, vedin henkeä, kävelin yksin, katsoin radan videolta, tasasin paineet ja päätin, että seuraavalle radalle lähdetään ihan ilman ensimmäisen radan painolasteja. MINÄ TEIN SEN!! Minä psyykkasin ja minä onnistuin!!

Hain Petjan autosta kaveriksi kävelemään ja hymyilytti taas. Kuuntelin >>rokettirollia<< ja aurinko paisteli ja nauratti. Ja ihanihan parasta tässä oli se, kun hoksasin, että kaikesta siitä epätoivo-turhauma-ketutuksesta enää ihan mikrohiukkasen verran mietin sitä, ”mitähän muut ajattelee”. -Joka on siis ollut yksi isoimpia kompurakiviä meikäläisen agilitykisaelämässä. Siis se sisäinen paskanjauhanta, miten meillä ei ole oikeus olla siellä viemässä muiden aikaa ja mitähän ne nyt ajattelee, kun se tolleen jajaja. Tänään siis moinen ajatus kävi mielessä enää ihan vain välähdyksenä ja unohtui saman tien. Tämä on tosi hienoa. Tämä on marras-huhtikuu välillä tapahtunut kasvu. Tämä on toistaiseksi isoin asia, minkä TopTeam on minulle antanut. Olen tästä ihan tosi fiiliksissä. sydänsydänsydän

Ja 2 muuta rataa meni hienosti. Siis minun asteikolla. Ja tästäpä päästään toiseen tärkeään asiaan, jonka TopTeamistä olen napannut: ”Minä itse määrittelen, mitä on menestys.” Eli saan ihan oikeasti tuntea, että menestyttin tänään, vaikka virheitä, puutteita ja korjattavaa on vaikka missä, ja tuloksissa lukee HYL. Päällimmäinen tunne kisoista on onnistuminen ja onni. Aika siistiä!

Aika paljon voi ihminen muuttua, kun muuttaa ajatteluaan.

No, sitten niihin esteosaamisasioihin:

  • Jatketaan keppitreeniä. Kotona ne alkaa sujua jo aika nasakasti. Nuo naapuriseuran paksut, puiset kepit on jostain syystä olleet kaikille minun koirille aina tosi vaikeat, ja sellaisia pitäisi päästä harjoittelemaan. Petja ei ihan selvästi yhtään tajunnut, että kyseessä on siis kepit.
  • Puomilta se lervahti läpi, vaikka ruukaa pysähtyä. Otan sen työtapaturmana. Vahvistellaan 2o2o:ta puomille edelleen. Uskon, että palaa ruotuun.
  • A on meillä vielä ihan kesken. Yleensä hyppää nousukontaktin yli. Nyt meni sievästi. :D Mutta joo, siis A on kesken, se tiedettiin.
  • Välillä irtosi jo ihan hyvin putkiin.
  • Ensimmäisen kerran vieras rengas ihmetytti, mutta toisella kertaa meni miettimättä. ’
  • Muuri kummitteli jostain syystä. Erilainen tietysti sekin.
  • Lähdössä varasti joka kerta, mutta siitä ei rankkua nyt tule, koska minulla kriteerinä ei ollut se, että Petja pysyy lähdössä, vaan se, että MINÄ uskallan sen jättää lähtöön ja USKON vakaasti, että se siellä pysyy. Ihan luottamuksen arvoinen Petja ei tänään ollut, mutta minä hoidin hommani, eli onnistuttiin. Jännitti kyllä niin paljon, ettei ikinä ennen kisoissa. Mahassa oli kauhea, pinkeä pallo, mutta pakotin hartiat alas ja vedin henkeä.

Se on muuten hauska, miten tahdosta riippumattomia toimintoja ihmiselle syntyy syystä tai toisesta. Oli mielenkiintoista huomata rataantutustumisessa, että kun käskin sen mielikuvituskoiran lähtöpaikalle ja lähdin siitä omiin asemiin, alkoi jännittä ihan kauheasti. Pallo alkoi puristaa mahaa. Vaikka siis lähdössä ei edes ollut mitään koiraa!! Sama juttu, kuin se, kun on joskus saanut rekyylikammon, ja menee ampumaan. Vaikka TIETÄÄ 250% varmasti, että lipas on tyhjä, mikään ei potkaise, eikä mikään pamahda, niin laukaisuhetkellä koko kroppa tekee raivokkaan nykäisyn. Voitte kuvitella, miten hyvän kasan pystyy ampumaan, ja miten latvateeri putoaa, kun tällainen tahdosta riippumaton nykiminen tapahtuu joka laukaisulla. Hoksasin tänään, että olen opettanut minut jännittämään Petjan lähtöön jättämistä niin paljon, että kroppa reagoi ihan omiaan, vaikka kuinka järki sanoo, että ei siinä mitään tapahdu, vaikkei se elikko lähdössä pysyisikään. Ja aikuisella naisella pitääkin olla vähän kakkaa housussa.

Rekyylikammosta olen päässyt. Pääsen lähtökammostakin. :D

  • Keinu meni hyvin, välillä Petkula meni rataa ihan kovaakin vauhtia. Ja paransi rata radalta, kuin sika juoksua. Harmi, ettei hyppäri tallentunut. Olisi ollut kiva nähdä, miten se meni. Muuta pääasia on tämä oma tunnetila.

Oujeah joo. Jatketaan harjoituksia. Ja kuten nähhään, aika monta asiaa tuossa vikalistassa on sellaista, että niihin on vain yksi lääke: vahvistelua ja häiriötreeniä ja lisää kisoja!

-Eiku tuossahan on jo kolme lääkettä.

No kuitenki.

 

 

One thought on “No, kuule! Me sitä täällä taas!

  1. Voi että minä tykkään tuosta ”Minä itse määrittelen, mitä on menestys.”! Sen voi vielä laajentaa, että minä itse määrittelen aika monta muutakin asiaa, kuten ihan vaikka sen, mikä on minulle ja minun koiralle hyväksi. *vähän lisää sytämmiä*

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: