Eilen kisattiin omissa, siinä, kun talkoohommilta ehdittiin. Virtasen Anders oli tehnyt todella mukavat 1-luokan radat; 1-luokan tasoiset, turvalliset, mukavat ja mentävät. Petjan kanssa päivän teemana oli vireen hallinta odotustilanteessa ja HYVÄKSYMINEN. Käytin Petjan kisojen alkupuolella hyvän tovin ihmettelemässä kentän ”laidalla” – 50 metriä laidasta – ja kovin oli kuumottavaa seurattavaa pikkukoiralle. Jäätävää räkytystä ja reuhaamista ja kontakti unohtui kokonaan. Se ei vain kyennyt.
Aikansa katseltuaan ja hilluttuaan Petja pääsi takaisin häkkiin rauhoittumaan ja odottelemaan vuoroaan.
Talven TopTeam-leireillä, kisamaisissa hallitunnelmissa, kaikkine häiritsevine äänineen, harjoiteltiin odotellessa kontaktia, ja Petja rupesikin jo oikein mukavasti tarjoamaan katsekontaktia kiihdyttävässä tilanteessa. Paras oli se, kun kentällä joku ohjaaja huusi koiralleen ”putkeen, putkeen” ja Petjasta näki, että kierrokset alkaa nousta ihan omille rpm-luvuille. Ihan viime hetkellä se ikään kuin riuhtaisi itsensä tilanteesta ja kääntyi katsomaan minua. Ihan, kuin ois ajatellut: ”painekasvaaPAINEKASVAA EI PYSTY PIDÄTTÄMÄÄN KOHTA TULEE HUUUUUTOOOOO.. EIENPÄÄSTÄ! KATSE!!!!!!” :D Sepä nauratti kyllä kovin. Mutta oli hyvä osoitus siitä, miten joku asia tai tunnetila, ja siihen liittyvä reaktio voidaan saada käännettyä toiseksi.
Oman lähtövuoron odottaminen parin tunnin päästä meni jo huomattavasti paremmin. Hyvin tuli kontaktia, pystyttiin kauempaa vähän katselemaankin, Petja oli rento, meillä oli mukavaa ja olo oli lopulta tosi hyvä ja oikealla tavalla latautunut. Korvia särkevää räkytystä oli vähemmän eli minulla ei hampaita kiristyttänyt. Jännityskin helpotti. Tai se itseasiassa helpotti jo siinä, kun otin HYVÄKSYMISKORTIN käteen. Ajattelin, että on hyvin paljon mahdollista, ettei Petja pysty radalla muuhun, kuin huutamaan ja hyörimään, ja mennään este kerrallaan. Päätin sen hyväksyä.
Tadaa! Rentous! Ei tarvinnutkaan luoda itselleen paineita. Ei tarvisi olla harmissaan, kun ei etene. Ja ehkä seuraava rata sitten taas paremmin jo etenee. En tiedä, oliko tällä vaikutusta, vai imikö vain tuntien odottelu autossa Petjasta pahimmat reuhamehut, mutta rata oli tosi hyvä meidän kisaradaksi!
Tulihan siellä roiskaisu puomin alastulolta, kielto A:lle ja yhdelle hypylle ja keppejäkin alotettin varmaan 7 kertaa, mutta ne ei olekaan se juttu. Se juttu oli se, että hampaat kalahti käsivarteen ensimmäisen kerran maalissa, tuuletusheilutuksissa. Petja irtosi radallo jo ihan hienosti eteenpäin – ihan ku koirat :D. Meni aika kovvvaa virettä ja kovvvaa vauhtia, mutta ei ollut minussa kiinni. Minulla oli koko ajan olo, että nyt se ei roiku kyynärvarressa, ja pystyin olemaan rento, ja luottamaan. Ihan gränd suksee! Radan jälkeen mietin sitä äärimmäisen hyvää fiilistä ja päätin sen säilöä, jotta jatkossa on jotain, mitä tavoitella.
Toiselle radalle valmistautuminen meni vähintäänkin yhtä hyvin. Oltiin päästy jo siihen pisteeseen, että oltiin lähellä lähtöaluetta, vähän varastokopin suojissa odottamassa seuraavana olevaa vuoroamme. Petja edelleen ihan aisoissa ja tunne hyvä. Kunnes tuli joku käsittämätön lähtöjärjestyshämminki, numerot olivat vaihtaneet paikkaa ja jouduin juoksuttamaan Petjan pois ja kohta takaisin ja – SKRRAATS – (se elokuvista tuttu ääni, kun älppärisoittimen neula ajaa kunnon naarmuun) koko paketti levisi. Petja riehaantui ihan hiiteen ja se koko vaivalla koottu Zen tuli ammuttua havelikolla alas niin, että pätkähti!
Vaan ei mitään, rata oli silti aivan hyvä. Petja kulki eteenpäin, roiski komeasti kontakteja, mutta otti myös hirmu hienosti puomin nousun! Jau! Keppejäkin sai vähän uusia, mutta ihan rivakasti se lopulta kepitteli, kun alun sai koottua.
Hirveästi ei voi kontaktiesteiltä vielä odottakaan, kun niitä on edelleen tehty tosi matalalla vireellä. Ei todellakaan voi kuvitella, että se kisoissa ja kisavireessä stoppaisi A:lle, jos on tehnyt A:ta kotihallissa appout kävelyvauhdista. Puomille voi jo ajatella vähän lisättävän häiriötä ja vauhtia, sillä aika hyviä puomikosketuksia Petja on jo tarjoillut. -Selkeästi on ajatus mukana. Hoksasin tosin pari päivää sitten, että olen vahingossa opettanut nyt niin, että nousun naksusta Petja pysähtyy 2o2o:iin, mutta kun naksausta ei kuulu, tullaan läpi vapaalla tyylillä. D’oh! Olenpas ollut höperö. :D Pitää vähän pakittaa ja paikkailla nyt. Näin sitä meillä.
Jälkimmäisellä radalla siis keskityin kiekaisemaan puomin nousulla, naksun sijasta JESHYVIN ja sehän ”tehosi”. Loikkasi se silti alastulolta miten sattuu, ennen aikojaan, mutta kuitenkin ihan eri meiningillä tuli puomia alas.
Oletan, että puomin jälkeinen hypynaluspyörintä oli jotain palkan etsintää käsistä. En kertakaikkiaan tajua, miksi se ei lähtenyt millään hyppäämään, vaan teki oman ratkaisun ja vaihtoi somasti ohjauspuolen suoraan MINUN JALKOJEN EDESTÄ miten sattuu ja siten, että kas kun koivillani pysyin. Voi tottero! xD
Mutta kaikesta huolimatta, vaikka radat näyttää ihan just siltä, miltä näyttää, niin meidän kisat oli menestys! Olihan se jo ihan jotain muuta, kuin ekoissa kisoissa. Tai edes mölleissä, tutussa hallissa. Ja hei, oltiin ulkokentällä! Kun tavoitteena oli nämä mielentila- ja virejutut, hyväksyminen ja rentous ja lisäksi toiveena, että edes jälkimmäisellä radalla päästäisiin vähän eteenkinpäin, niin kaikkihan meni aivan yli odotusten.
Katoppakö.
https://www.youtube.com/watch?v=kF8DF_79Je4
Viikko sitten opin vahingossa, miten voin helpottaa itselleni itse kasaamiani paineita ajattelemalla radasta tai treenistä ta kisasta vain osia. Etenkin niitä osia, joiden tiedän olevan haastavia ja aiheuttavan hermoilua, tyytymättömyyttä, paineita, irvistelyä ja harmitusta. Pystyn nyt jo varautumaan aika lailla. Ottamaan uuden näkökulman asiaan ja selviämään tilanteesta huomattavasti paremmin. Samalla pystyn löytämään siitä enemmän positiivista ja mielenkiintoista teenattavaa, eikä niinkään ”inhottavaa paskaa, joka on ainut este meidän tiellämme..miksitämätaasnäin?!..”
Aika siistiä taas. 
PETKUHUIPUTUS 