Entä jos ei pysty

Sosiaalisessa mediassa tuli aamulla vastaan kaverin ihanaa pohdintaa maailman parhaasta koirasta. Miten koiran olisi aina syytä tietää olevansa maailman paras ja se tulee sille myös kertoa. No, ei se niitä sanoja todennäköisesti ymmärrä, mutta merkitysen niiden takana. Tulee mieleen Päivi Saarilahden luento koiran kohtaamisesta (Sporttirakki) ja se, miten katsot koiraasi. Millainen vaikutus sillä on suhteeseen. -Sen luennon jälkeen olen pyrkinyt olemaan enemmän läsnä ja katsonut koiriani ihan uusin silmin, avoimin mielin, hyväksyntää ja hyvää mieltä ajatuksissa. Se vaikuttaa omaan ajatusmaailmaan ja tunnetilaan, ja se ihan väistämättä vaikuttaa koiriin. Siksi niille kannattaa kertoa, että ne ovat maailman parhaita, koska todennäköisesti silloin viestität kaikella olemuksellasi, mitä ajattelet niistä. Ja mitä se tekee koiran itseluottamukselle ja hyvänolontunteelle, dopamiini-, serotoniini-, feromonitasoille ja mitänäitänyton myöskin!

[Ja nyt ystävä ja toveri, joka et ole koiraihminen tai et yleensäkään kanna joutavia huolia tällaisista asioista, älä jatka eteenpäin. Tulee niin paksua ja mustaa jöötiä, ettei usko kukaan.]

Entä jos ei syystä tai toisesta pysty?

Entä jos koiraa katsoessaan tulee vain surulliseksi ja turhautuneeksi ja pettyneeksi ja vihaiseksi ja masentuneeksi ja kaiken menettäneeksi ja sääliväksi? Ja tulee paha olo? Ei koirasta johtuen, vaan olosuhteiden takia. Entä jos ei kuukausiin ole voitu tehdä mitään, mistä saadaan onnistumisia yhdessä? Entä jos kaikkien mieli on maassa ja itsetunto nollassa? Koira tuijottaa kaiket päivät anovasti ja se aiheuttaa vain vihaa, koska et voi kertoa sille koirankielellä, että ei me saatana pystytä tekemään mitään ikinä!! Lenkillä on käyty viimeksi kesäkuussa, jos ei kulman ympäri kuseskelulenkkiä lasketa. Ei uskalla jumpata, ei uskalla teettää asioita, jotka voi rasittaa, koira ei enää halua yrittääkään mitään, kun kaikki päivät on huutamista ”rauhotu!”, ”älä hypi”, ”tänne”, ”ei”, ”lopeta! rauhotu!”. Ja kaikki kumpuaa vain siitä huolesta, jota on tuntenut koiraa kohtaan, siitä harmista, kun ei päästä edes lenkillä käymään, saati tekemään jotain mukavaa yhdessä, luopumisen pelosta, stressistä. Ei minun takia, vaan koiran takia. Mitä koiran elämää se on, että ollaan sairaslomalla viikkoja ja kuukausia, sitten ollaan häkkilevossa viikkoja, sitten kuntoutetaan kuukausia, ja taas ollaan rikki? Niinku että, milloin pitää ymmärtää, että on enemmän oikein laittaa se koira koirientaivaaseen, kuin yrittää? Ja joka kerta, kun katson Petjaa, ensimmäinen ajatus on luopumisen pelko tai pelko siitä, etten ymmärrä luopua, jos vaikka pitäisikin. Se on kamalaa. Sen äärimmäisen raskasta ja kamalaa. Ja kun sitä jatkuu kuukausia.

Petjan vammat ei ole sen laatuisia, että ne itsessään edellyttäisivät lähettämään Petjan sinne koirientaivaaseen, mutta se viikkojen ja kuukausien prosessi, kun vilkasta koiraa käsketään olemaan paikallaan ja rauhoittumaan (ihan turhaa huutamista, ei se johda mihinkään), eikä voida tehdä mitään, niin onko se koiralle oikein? Aivan sama harrastuksille ja agilityille ja millekkään TREENAAMISELLE. En minä niitä haikaile. Vaan normaalia elämää. Toiset uikuttaa, kun ei kisoja järjestetä koronan takia ja toiset haaveilee, että olisi maailman hienointa käydä kävelyllä niin, ettei koko ajan, kilsan lenkin matkalla, mieti, että onkohan tämä liikaa.

Joka päivä ja joka minuutti on sellainen olo, että on epäonnistunut, eikä pysty tarjoamaan koiralle sitä, mitä se on ansainnut. Ei edes kauniita ajatuksia, koska suru ja turhautuminen ja syyllisyys vyöryy kaiken yli. Olen väsynyt huutamaan, olen väsynyt kaikkeen.

Petja oli niin onnellinen, kun Igor tuli taloon ja ne saivat leikkiä ja painia. Hetkellisesti huoli helpotti, oli ihana katsoa, kun koiralla oli elämässään sisältöä ja sen silmät loisti! Mutta nyt ei saa edes sitä. Tulossa on viikkoja häkissä, erossa kakarastaKIN.

Ja kakara. Kakara olisi parhaassa iässä oppimaan asioita, luomaan suhdetta, rakentamaan pohjaa tulevalle, mutta en pysty tekemään mitään, koska en usko, että se johtaa mihinkään. Ei kannata iloita sellaisesta, mistä ihan pian täytyy luopua. Se särkyy ja sydän särkyy. Olen aina kuvitellut, että en pystyisi elämään ilman koiria, mutta olisiko silti parempi niin, koska syyllisyydentunto ja suru asioista on niin musertava. Toivottomuus siitä, ettei voi tarjota niille mitään, mitä ne ansaitsisivat. Edes niitä kauniita ajatuksia MOT. Ja mitä tämä kaikki vaikuttaa koiriin? Niin. Ne ymmärtää kyllä. Samalla tavalla, kuin ne ymmärtävät, kun niille kerrotaan, miten ne on maailman parhaita, niin kyllä ne ymmärtää, kun niille välitetään surua ja epätoivoakin. Ja hei, nyt ei puhuta yhdestä huonosta päivästä tai PMS:stä [pre/post-menstrual-saatanallinenraivo], vaan viikkojen jatkumosta.

Petjan vuodentakaisen loukkaantumisesta toivuttuani jaksoin vielä uskoa siihen, että kun tällainen iso kolari sattuu, ei sitä satu toista kertaa. Mutta nyt on polvi paskana ja sama edessä. Eli voi sattua. Ja meneenkö toinen polvi vuoden päästä, just, kun toinen on kunnossa? Ei ole minkäänlaista uskoa tulevaan. Ei kertakaikkiaan minkäänlaista. Ja minussa huoli ei purkaudu itkuna ja halailuntarpeena, vaan raivona, vihana, tiuskimisena, unettomuutena, syömättömyytenä, huutamisena ja hätänä. -Siitäkin voi potea syyllisyyttä. Ettei osaa olla huolissaan kivasti ja sievästi.

On kauhean kova ikävä Vanjaa, joka tasapainotti ja rauhoitti olemuksellaan. Ja muistutti, että on ollut aikoja ilman koirahuolia, että joskus oli sellaista elämä, että koko ajan ei tarvinnut pelätä.

Yleensä pyrin päättämään nämä jaaritukseni johonkin positiiviseen ajatukseen tai sivujuonteeseen, mutta nyt en pysty. Mustaakin mustempi musta.

Rullaan tekstiä edestakaisin ja mietin, josko pyyhin pois, enkä edes julkaise tätä. Mutta toisaalta, kai sitä voi ajoittain kertoilla muistakin, kuin onnistumisentunteista. Toivotaan, että joskus vielä on aihetta kirjoittaa niistäkin. Että tuntuu siltä.

Mulla on vitun paha mieli.

*************

Taustatietona jollekulle kiinnostuneelle (?):
Elokuun lopussa 2019 Petja hyppäsi keskentekoisen kasvihuoneen laseihin ja lasi leikkasi vej bicepsjänteen ja rintalihaksen osin poikki. Kuntoutus meni uskomattoman hyvin.

Heinäkuussa 2020 Petja törmäsi siivekkeeseen (kevyt kylkiosuma alumiinisiivekkeeseen, ei vakava), menetti tasapainonsa ja loukkaantui. Ensin kipeimpänä oli varvas – joka hoidettin kuntoon – mutta myöhemmin todettiin myös ristisiteen osittainen repeämä, joka joudutaan leikkaamaan. Minäpä laitan tähän vielä videon, josta voipi katsella, miten koira rikotaan. Oisinko voinut tehdä jotain toisin? Valmistella harjoitukseen paremmin? Ohjata paremmin? Jos olisinkin jättänyt viemättä koko tilanteeseen? Minähän sen sinne vein. Jos jotain tästä voi sanoa, niin onneksi oli kevyt alumiinisiiveke. Varmaan olis kylkiluu sisässä, jos kyseessä olisi ollut raskas puusiiveke.

One thought on “Entä jos ei pysty

  1. Ensinnäkin: arvostan, samaistun ja tunnen myötätuntoa teitä kohtaan. Voin kuvitella itsesyytösten määrän, turhautumisen, epätoivon, sen mustan aukon ja pohjattoman kuilun, josta ei ole reittiä valoon.

    Meillä on lähestulkoon samanlainen tarina pohjalla Häsän (Whiplandian Pepper Potts) kanssa, mutta noiden lihasten viiltäjänä oli metsässä suosta törröttänyt keppi. Mä kuljin siitä seuraavat kuukaudet jossain sumussa surun, epätoivon, turhautumisen, vitutuksen, pelon ja raivon vallassa. Meilläkin hyvä kuntoutus tuotti uskomattoman hyvän tuloksen ja koira palautui entiselleen. Mutta tiedän nuo mustat ajatukset ja sen miten koiran sairasloma vailla varmaa tietoa tulevasta syö KAIKEN ilon. Vituttaa vaan sekin kun pitää lenkittää ja touhuta muiden kanssa kun se yksi joutuu jäämään kotiin. Kun meidän tekemistä tsempattiin, kehuttiin ja ihmeteltiin miten mä jaksan kaiken sen ja muut koirat ni en mä hitto jaksanut. Piti joka kerran kehuja kuunnellessa pidätellä itkua ja pitää yllä jotain hemmetin supersankarinviittaa vaikka ois tehny mieli mennä sikiöasentoon huutamaan ja itkemään. Nyt kun katson taaksepäin ni ois pitänyt osata olla itselleen armollisempi. Enkä silti varmasti olis, vaikka tulis samanlainen tilanne uudestaan. Puuh. Voimia ja valoa teidän päiviin, kyllähän ne aina sieltä lopulta sitten tulevat vaikkei se sille toden totta tunnukaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: